Masentunut täysi-ikäinen lapseni ei halua apua.

Näin se oli minunkin täysi-ikäsen lapseni kohdalla. Ajatusmaailma oli, ettei kukaan voi kuitenkaan auttaaeikä mistään ole mitään hyötyä. Todella vaikea auttaa siinä tilanteessa.

Onko pitkään ollut? Onko töissä? Onko lääkkeitä kokeiltu? Terapiaa? Ect hoitoa? Miksi ei halua apua?

Eikai pysty jos kerran masentunut.  Siinä kokee ettei tarvitse apua.

Vierailija kirjoitti:

Eikai pysty jos kerran masentunut.  Siinä kokee ettei tarvitse apua.

voisitko avata tätä vähän: mihin se perustuu, ettei tarvitse apua? Ei kai hän itsekään kuvittele, että kaikki on hyvin.

ohis

Kirjoitin pitkän viestin. Oli sana 'veits i' - jäiköhän sen takia moderointiin???

Voimia läheisille. Masennus on sairaus, vain saman kokenut voi ymmärtää.

Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi pahalle, toivottomalle, harmaalle. Ei näköalaa tulevaan, joki kutsuu tai junarata...

Jos kuitenkin yrittäisit uudestaan vielä ja useasti. Sinnikkyyttä se vaatii ja voimia, mutta voi silti saada masentuneen mielen muuttumaan. Hän viestii kuitenkin itsetuhoaan, joka on avunhuuto, läheisille tietenkin. Eli kertoo, että olet läheinen hänelle, muuten hän ei kertoisi mitään. Onko muita, jotka voisivat yrittää puhua hänelle? Ystäviä, sisaruksia? Me olemme saaneet täysi-ikäisen, itsetuhoisen lapsemme pelastettua osastohoitoon, lääkitykseen, terapiaan ja myöhemmin avopuolen kontakteihin. Nyt hän on toipunut vakavasta, itsetuhoisesta tilasta, elää normaalia elämää, opiskelee ja seurustelee. Voimia ja aikaa se vei, mutta lopulta tuotti tulosta, kiitos ammattitaitoisen hoidon. Kun hoidon piiriin pääsee, se on ainakin meidän asuinseudullamme ollut huippuluokkaa! Kiitos siitä ammattilaisille, jotka tekevät työtään suurella sydämellä paineiden alla. 

Kauhea tilanne! Minun opiskelukaverini masentui aikoinaan. Siinä oli taustalla tietysti muutti täysin vieraalle paikkakunnalle, ero poikaystävästä ja sitten hänen läheiseksi kuoli. Ihan liikaa tapahtumia herkälle ihmiselle. Hän jättäytyi kotiin ja lopetti opiskelun (tai virallisesti siis jätti tauolle). Lääkäri oli kirjoittanut todistuksen sitä varten. Kun menin häntä katsomaan, hän oli pimeässä, todella sotkuisessa asunnossa. Siellä oli lattioilla sipsipussia ja limupulloja, likaisia vaatteita, pyyhkeitä. Keittokomerossa oli roskat viemättä, suljettuja roskapusseja nökötti vierekkäin lattialla. Se oli jotain niin hirveää, että järkytyin ihan. Kun juteltiin, hän sanoi, että ei halua mitään apua. Oli käynyt opiskeluterveydenhuollossa juttelemassa kerran jollekin (olikohan psykologi tai joku sellainen) ja päättänyt, ettei puhuminen mitään auta. Minä etsin puhelinnumeron, johon voi soittaa, kun on vaikeuksia ja jutella anonyymisti. Siihen aikaan oli sellainen auttava puhelin, en tiedä onko enää. Sitten sanoin, että siivoan keittokomeron. Vein roskat, pyyhin tiskialtaan ja tiskasin tietysti astiat, pesin lattian, jolle oli valunut roskapusseista jotain nestettä. 

Hän oli soittanut siihen auttavaan puhelimeen ja jutellut monia kertoja. Se on vaan paljon helpompaa, kun voi omasta kodista käsin jutella kuin lähteä jonnekin.

Muistan, että hän oli jonkin ajan päästä vähän pirteämpi ja silloin me pystyttiin käymään kävelyillä. Oli kevät/ kesä ja se jäi mieleen, että käveltiin ja istuttiin puiston penkeillä ja juteltiin. Monia kertoja tehtiin tuota. Jos hänen luo meni kylään, hän oli jotenkin niin poissaoleva ettei se ollut mielekästä, mutta ulkoillessa meillä oli ihan erilainen asetelma. Hän oli ollut lyhyellä osastojaksolla ja saanut lääkkeet, joista oli kai apua pahimpaan synkkyyteen. Sitä en tiedä, kuka hänet sinne osastolle oli saanut houkuteltua, mutta lääkäri oli lähetteen laittanut jo aiemmin. Vai oliko sitten auttavasta puhelimesta joku puhunut, että mene ihmeessä kokeilemaan, ei se voi pahitteeksikaan olla.

Seuraavan syyslukukauden alussa hän virallisesti lopetti koulun ja lähti opiskelemaan ihan toista alaa. Se oli tosi hieno juttu, kun saa uuden alun ja tavallaan pääsee puhtaalta pöydältä aloittamaan.

En osaa antaa oikein muita neuvoja, mutta selvitä onko vielä auttavia puhelimia, joihin voi soittaa matalalla kynnyksellä. Mieli ry:llä ainakin on kriisipuhelin, olen nähnyt siitä mainoksia. Ympäri vuorokauden voi soittaa, myös omainen voi soittaa ja kysyä neuvoja. Kun se numero olisi koko ajan saatavilla, siihen on masentuneen helpompi tarttua, kun sellainen hetki tulee. Yksin se ratkaisu on tehtävä, mutta sen tiedän, että pakottamalla kukaan ei parane.

Kyllä jeesus pitää huolen omistaan

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jeesus pitää huolen omistaan

Sehän se on kun ei pidä. Masennus on sairaus, joka voi puhjeta kenelle tahansa, riippumatta uskonnollisesta suuntauksesta tai yhteiskuntaluokasta.