Mistä voimia jaksaa erityisnuorten kanssa?

Elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, ollut jo vuosia. Lapsi on pian 18 ja aikoo lopettaa perheterapian. Välimme ovat tulehtuneet, enkä usko niiden muuttuvan paremmiksi. Terapia on antanut mulle toivoa. Ongelmia on  lähes kaikessa, jokin syömishäiriö nuorella on tai ehkä montakin ja riidellään joka Jumalan päivä syömisestä. Masennusta on myös, molemmilla. Vuosikaudet olen elänyt lapsen ehdoilla ja nyt alkaa tuntua siltä, että takki on tyhjä. En jaksa enää komentelua, tiuskimista ja haukkumista. En, vaikka yritän hillitä itseni. Mitään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä lapsi ei kestä, ei yhtään. Sanoo, että: "Sinä olet minut kasvattanut, olisiko pitänyt kasvattaa paremmin?" Ja kas, näin kaikki vastuu omasta käytöksestä on kätevästi ulkoistettu.

Toinen lapsi, joka on myös nepsy, on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan. Onneksi hän on jaksavampi ja pystyvämpi, mutta kunpa minusta riittäisi hänellekin.

Miten tätä jaksaa? Mulla on hoitokontakti psykiatrian puolille, mutta eivät he olosuhteitani voi muuttaa toisiksi. Olen itsekin työkyvytön ja ollut osastohoidossa.