En tiedä, mitä ihmisille pitäisi puhella

Mä olen naimisissa sellaisen kanssa!



Ei siinä mitään, omaa epävarmuuttaanhan ne muut katsahtelevat, ihmiset haluavat tukea omille jutuilleen toisten kasvoilta - jos sitä ei ole tarjolla, se herättää epävarmuutta. Nou hätä, anna palaa.

päättää vain harjoitella toisten ihmisten kanssa kommunikoimista. Voi poimia jonkun pienen hetken sujuvasti käyttäytyvältä ihmiseltä ja yrittää samaa itse jonain toisena päivänä.

jotenkin lapsen tavoin. Vaikea kuvailla, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että onkohan hän kehittynyt normaalisti. Useamman tapaamisen jälkeen vakuutuin, että hän on fiksu ihminen, mutta sosiaalisissa tilanteissa kömpelö. Ehkä hän jännittää muita. Minusta hän on sympaattinen ja pidän hänestä. Hän on minusta mielenkiintoisempi kuin semmoiset joka paikassa sujuvat ja sosiaalisesti liiankin taitavat ihmiset. Minä siedän toisissa ihmisissä kaiken muun paitsi ilkeyden ja toisten hyväksikäytön. Jos joku nyt on hiukan kömpelö - mitä sitten? Ei se häntä huononna.

Itse olen aika lailla samanlainen :( Jälkeenpäin mietin sitten että miksen sanonut niin tai näin. Ja yritän kyllä tehdä tuttavuutta muiden äitien kanssa mutta mun on vain hirveän vaikea saada kavereita, siitä huolimatta etten nyt kuitenkaan ihan pahimmasta päästä ole...

Katson vaan sivusta kuin muut sosiaalisemmat tyypit tekevät tuttavuutta ja saavat ystäviä... Näyttää tosi helpolta, mut kuin se voi ollakin niin vaikeaa?

Mietin sitä asiaa pitkään ja luin naistenlehtien neuvoja ym. ja opettelin sitten olemaan kiinnostunut muiden asioista. Olen edelleen aika omituinen ja ulkopuolinen, mutta vähän enemmän myös sisällä kun olen opetellut sosiaalista käytöstä.



Neuvoni sinulle: Ole kiinnostunut muiden ihmisten puheista ja heidän tapahtumista ja tunteista ja reagoi niihin empaattisesti sanomalla empaattisia sanoja. Esim. kaverisi kertoo että hänen kissansa kuoli. Vaikka ajattelisit että mitä siitä, katteja riittää maailmassa, sano ääneen että " voi voi, kissa ressukkaa, olet varmaan tosi surullinen!" Niin se menee.

Vierailija:

päättää vain harjoitella toisten ihmisten kanssa kommunikoimista. Voi poimia jonkun pienen hetken sujuvasti käyttäytyvältä ihmiseltä ja yrittää samaa itse jonain toisena päivänä.

Hmm....En ole ollenkaan niin varma, että osaisin muuttaa käytöstäni. On vaikea kuvitella, että alkaisin käyttäytyä toisella tavalla. Juttelen ihmisten kanssa kyllä, mutta en ole mikään huulenheittäjä. Se on ehkä se suurin kompastuskivi. En osaa heittäytyä vitsien ja juttujen maailmaan. Jos joku kertoo hauskan jutun, sisällä ajattelen sen olevan hauska, mutta ulkokuoreni ei juuri värähdäkään.

Olen myös liian rehellinen. Joku ihmeellinen tarve kertoa kaikille totuus kaikesta. Miksi ihmeessä?! Mitä väliä sillä on, jos joku puolituttu ei aivan prikulleen täsmällistä kuvaa saa jostakin asiasta? En tiedä...silti saan itseni usein kiinni tilittämästä totuuksia puolitutulle, vaikka hyvän päivän höpöhöpö-jutut riittäisivät vallan mainiosti!

ap

Vierailija:

Neuvoni sinulle: Ole kiinnostunut muiden ihmisten puheista ja heidän tapahtumista ja tunteista ja reagoi niihin empaattisesti sanomalla empaattisia sanoja. Esim. kaverisi kertoo että hänen kissansa kuoli. Vaikka ajattelisit että mitä siitä, katteja riittää maailmassa, sano ääneen että " voi voi, kissa ressukkaa, olet varmaan tosi surullinen!" Niin se menee.

Äh. En pysty tuollaiseen. Inhoan tuollaista " hymyillään posket kipeänä" -meininkiä. Mieluummin sitten olen se outolintu jota mulkoillaan ja pidetään vähän yksinkertaisena ( sosiaalinen taituruus usein verrannollistetaan älykkyyteen).

ap

jos toisen kissa on kuollut? eikös sitä yleensä ihan luonnostaan vähän pahoitella?

Minulla ja 18-vuotiaalla pojallani on paljon as-piirteitä ja olemme molemmat sosiaalisesti taitamattomia, t. 3.

No totta kai. Jos toisen kissa on kuollut, totta kai tulee sanottua, että no voi / voi surku tms. Mutta naisille tyypilliseen yliempaattiseen käyttäytymiseen en pysty alkamaan. Jos olen puheliaampi/iloisempi/empaattisempi tms. kuin mitä oikeasti olen, on olo jälkeenpäin aivan tyhjä.



Sosiaalinen elämä imee minusta mehut. Ihmiset varastavat energiani.





Älkää käsittäkö väärin, en ole mitenkään tyly tai ilkeä. Ehkäpä harvasanainen, sosiaalisesti kömpelö ja tosikon oloinen, mutta en tyly ja ilkeä.





ap

Asperger?



En ole koskaan ajatellut, että tällaiselle olisi joku tausta syykin. Olen kuullut aspergerista kyllä, mutta en äkkiseltään osaa yhdistää sitä mihinkään käytökseen.



Kertoisitko, miten asperger esim. sinussa ilmenee?





ap

Seuraava lainattu wikipediasta aspergerin oireyhtymän kuvauksesta. Se olen aivan kuin minä!! :



Aspergerin oireyhtymästä kärsivä saattaa olla sosiaalisesti yhtä " sokea" kuin täysin autistinen henkilökin. Sosiaalisesta sokeudesta kärsivä ei esimerkiksi välttämättä ymmärrä hymyn tarkoitusta eli onko se iloinen, vahingoniloinen vai ilkeä hymy tai ei huomaa koko hymyä.



Toisaalta taas AS-henkilöllä saattaa olla yliherkistynyt taipumus tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä. Hän voi oppia eri ilmeiden merkitykset pieniä vivahteita myöten. Myös elekielen tulkinnan vaikeus voi johtaa sosiaaliseen ylivarovaisuuteen ja ylitarkkaan tulkintaan, johon ilmekirjon ylihallinta ja tuntemus perustuvat.



Asperger-henkilöt eivät useimmiten osaa lukea rivien välistä vaan käsittävät sanatarkasti mitä sanotaan. Esimerkki: Kun opettaja kysyy: " Söikö koira sinunkin kotiläksysi?" AS-lapsi pysyy hiljaa miettien pitäisikö opettajalle kertoa, ettei hänellä ole koiraa, vai etteivät koirat yleensä tykkää syödä paperia. Lapsi ei kykene lukemaan ruumiin asennosta, äänensävystä ja kasvojen ilmeistä sitä, mitä opettaja todella tarkoittaa ja pysyy hiljaa. Opettaja poistuu paikalta vihaisena kuvitellen, että lapsi on ylimielinen, näsäviisas ja tottelematon.

Koko ikäni olen törmännyt samanlaisiin asioihin. Joku kysyy arvoitusta/kertoo vitsin, enkä osaa löytää oikeaa vastausta. Kun vastaus selviää, se on liian ilmiselvä, helppo. Ajattelen usein liian monimutkaisesti ja vaikeasti.





Tuokin täsmää, että en osaa lukea ihmisten ilmeistä, ovatko he tosissaan vai eivät, ilkeitä tai ystävällisiä.



Minulla ei ole ystäviä. Monen kanssa on mennyt välit poikki, en tiedä miksi. Itse olen kuvitellut, että siitä syystä, koska ystävä on halunnut pitää tiivistä yhteyttä ja minä en kestä sellaista. Ehkäpä syy onkin se, että he pitävät minua tylynä ja kummallisena? Tjaa-a.



Tässäpä tätä miettimistä sitten.



ap

Tai muita, joilla on asperger-piirteitä tai diagnoosi.





Olen nyt aika varma, että pojallani on asperger-piirteitä. Hän on ääniyliherkkä, eikä leiki mielikuvitusleikkejä juuri koskaan. Olen ihmetellytkin sitä joskus, että miksi pojan mielikuvitus ei juokse samoin kuin muiden ikäistensä? Ajattelin sitten, että no...ei kai kaikki lapset ole samanlaisia. Mutta nyt kun lueskelin asperger-keskustelupalstaa, tunnistin lapseni asperger-lasten kuvauksista.



Itseenikin sopivia kuvauksia löysin paljon. Apua. Tuntuu hirveältä, minä ja poika olemme siis autistisia?





ap

Meillä ei koulussakaan opeteta esiintymään. Toisaalta me myös usein arvostamme varauksellista käytöstä eikä mitään amerikkalaistyyppisiä tyhjänjauhajia.

Ja meidän koulussa ainakin esiinnyttiin minkä jaksettiin, koko ajan tehtiin ja esitettiin näytelmiä, esitelmiä jne. sekä oman luokan edessä, vieraan luokan edessä että juhlayleisön edessä.



Suomalaisten sosiaalinen kanssakäyminen ventovieraiden kanssa ei ehkä keskimäärin ole amerikkalaisten tasolla, mutta ap:n tapauksessa on käsittääkseni kyse tutumpien ihmisten kanssa olemisesta, eikä täysin ventovieraiden.