Avioero ja teini-ikäiset lapset

Olin itse teini silloin enkä kyllä antanut asiaa äidilleni koskaan anteeksi.

Minkälaista elämäsi on eron jälkeen, kun lapsesi vihaavat sinua. Entä miten taloutesi. 

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

Mulla sama tilanne ap. Erota ei voi taloussyistä. Meillä on yksi teini.

No mitä se miehesi tekee muuta kuin sanoo tekevänsä kaikkensa? Entä mitä sinä teet? 

Niin. On se jännä juttu että joskus joutuu tekemään valintoja ihan itse. On se niin uskomatonta.

Mistä lapset tietävät että olet onneton avioliitossa ja haluaisit erota? Olette siis lapsille jo kertoneet erosta? 

Enemmän mietityttää, miksi lapset niin kovasti vastustaa vanhempien eroa? Varsinkin jos tietävät tilanteen.

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

No et suinkaan loppuelämää, muutama vuosi enää. Sitten kun lapset on 20+, on heidän vaan hyväksyttävä että vanhemmat saattaa erota.
Olen itse hieman samassa tilanteessa, tosin meillä lapsi vasta 10, mutta toisaalta en voi sanoa ettenkö rakastaisi vaimoani, tai ainakin ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi häntä. Seksuaalista tämä ei ole, monesta terapiayrityksestä huolimatta. Minulle on kuitenkin selvää että odotan rauhassa lapsen kasvamista, ei tässä nyt huono ole olla, ehtii sitä sitten myöhemmin etsiä parempaa puolisoa. Jos siinä vaiheessa enää haluaa, siis.

Tuon ikäisten kanssa voi jo keskustella. Painottaa, että ero ei johdu heistä ja molemmille vanhemmille ovat yhtä tärkeitä. 

myös teinien toive asumisistaan. Tämä voi olla se vastustuksen syy. Haluavat pysyä omassa kodissaan. 

 

oletko sinä valmis esim jättämään teinit isälle?

Mies tekee kaikkensa, annatko esimerkkejä?

Onko sun pojat nyt pikku aviomiehiä sulle, on henkistä väkivaltaa puhua sun ja miehen suhdeasioita lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

 

No et suinkaan loppuelämää, muutama vuosi enää. Sitten kun lapset on 20+, on heidän vaan hyväksyttävä että vanhemmat saattaa erota. Olen itse hieman samassa tilanteessa, tosin meillä lapsi vasta 10, mutta toisaalta en voi sanoa ettenkö rakastaisi vaimoani, tai ainakin ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi häntä. Seksuaalista tämä ei ole, monesta terapiayrityksestä huolimatta. Minulle on kuitenkin selvää että odotan rauhassa lapsen kasvamista, ei tässä nyt huono ole olla, ehtii sitä sitten myöhemmin etsiä parempaa puolisoa. Jos siinä vaiheessa enää haluaa, siis.

Onko tuo psyykkisesti kiva tilanne kenellekään elää tuossa välitilassa, jossa odotetaan sitä maagista rajaa jossa "saa" erota.

Ja onko tuo lopulta oikein miestäkään kohtaan, joka ehkä luulee asioiden kääntyvän parempaan kun ap ei nyt muutamasta vuoteen vielä eroakaan, mutta onkin laukut jo pakattuna kun viimeinennin lapsi aikuisena lähtee kotoa.

Me olimme siskoni kanssa juurikin 15- ja 17-vuotiaat kun vanhempamme erosivat. Tilanne keskusteltiin läpi niin moneen kertaan kun oli tarve, vanhemmat eivät hoitaneet eroaan suurella draamalla ja pois muuttanut jäi lähelle asumaan.

Mikän muu ei muuttunut, kuin se kodin ahdistava ilmapiiri katosi ja molemmat vanhemmat muuttuivat iloisemmiksi. Jopa se eroa vastustanut vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

 

No et suinkaan loppuelämää, muutama vuosi enää. Sitten kun lapset on 20+, on heidän vaan hyväksyttävä että vanhemmat saattaa erota. Olen itse hieman samassa tilanteessa, tosin meillä lapsi vasta 10, mutta toisaalta en voi sanoa ettenkö rakastaisi vaimoani, tai ainakin ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi häntä. Seksuaalista tämä ei ole, monesta terapiayrityksestä huolimatta. Minulle on kuitenkin selvää että odotan rauhassa lapsen kasvamista, ei tässä nyt huono ole olla, ehtii sitä sitten myöhemmin etsiä parempaa puolisoa. Jos siinä vaiheessa enää haluaa, siis.

Onko tuo psyykkisesti kiva tilanne kenellekään elää tuossa välitilassa, jossa odotetaan sitä maagista rajaa jossa "saa" erota.

Ja onko tuo lopulta oikein miestäkään kohtaan, joka ehkä luulee asioiden kääntyvän parempaan kun ap ei nyt muutamasta vuoteen vielä eroakaan, mutta onkin laukut jo pakattuna kun viimeinennin lapsi aikuisena lähtee kotoa.

Ei, ei se ole psyykkisesti kiva tilanne. Mutta eroaminen tässä ja nyt noin päällisin puolin OK suhteesta vaan oman hedonismin takia olisi vielä vähemmän "kiva tilanne", varsinkin muille osapuolille (lapsille). Eli mennään tällä, kun korjausyritykset nyt eivät ole tuottaneet mitään tulosta. Vaihdevuodet on hankala vaiva, kun jollain (kuten esim vaimollani) seksihalut vaan loppui kuin seinään. En minä halua häntä pakottaa mihinkään, kyllä sen halun pitäisi löytyä sieltä ennen kun voi ajatella etenevän.

AP tässä. 

Minulla on sen verran säästöjä että voisin muuttaa omaan talouteen- jossa olisi huoneet myös pojille, jos he niin haluaisivat. Vaikeus on se, että miehelläni ei ole varaa pitää nykyistä taloa yksin, joten hän jäisi joko asunnottomalla tai joutuisi johonkin kaverinsa sohvalle, joka olisi pojille todella vaikea asia. Ei pelkästään siis kodin menetys heille kyseessä tässä. 

Mieheni on ok isä, mutta huono aviomies. Sanon tässä vielä, että vuosien varrella suhteessamme on ollut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, vaikkakin hän ei ole lyönyt ym enää vuosiin. 

Joku kysyi, kuinka hän on muuttunut: no, hän tiskaa ja kokkaa pyytämättä, siivoaa jne, eikä ole korottanut ääntään sen jälkeen kun hänelle mainitsin mahdollisesta erosta kuukausi sitten, josta olen tietysti kiitollinen. Mutta tuntuu, että rakkauteni häntä kohtaan on täysin kadonnut, enkä saa sitä tunnetta enää takaisin. 

Pojille en ole puhunut vielä tästä- vaikka luulen, että he jotakin aavistavat, teinit eivät ole typeriä.

Vierailija kirjoitti:

AP tässä. 

Minulla on sen verran säästöjä että voisin muuttaa omaan talouteen- jossa olisi huoneet myös pojille, jos he niin haluaisivat. Vaikeus on se, että miehelläni ei ole varaa pitää nykyistä taloa yksin, joten hän jäisi joko asunnottomalla tai joutuisi johonkin kaverinsa sohvalle, joka olisi pojille todella vaikea asia. Ei pelkästään siis kodin menetys heille kyseessä tässä. 

Mieheni on ok isä, mutta huono aviomies. Sanon tässä vielä, että vuosien varrella suhteessamme on ollut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, vaikkakin hän ei ole lyönyt ym enää vuosiin. 

Joku kysyi, kuinka hän on muuttunut: no, hän tiskaa ja kokkaa pyytämättä, siivoaa jne, eikä ole korottanut ääntään sen jälkeen kun hänelle mainitsin mahdollisesta erosta kuukausi sitten, josta olen tietysti kiitollinen. Mutta tuntuu, että rakkauteni häntä kohtaan on täysin kadonnut, enkä saa sitä tunnetta enää takaisin. 

Talon omistamisen ja asunnottomuuden välillä on vielä vaihtoehtoja, kuten varoihin sopiva vuokra-asunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

 

No et suinkaan loppuelämää, muutama vuosi enää. Sitten kun lapset on 20+, on heidän vaan hyväksyttävä että vanhemmat saattaa erota. Olen itse hieman samassa tilanteessa, tosin meillä lapsi vasta 10, mutta toisaalta en voi sanoa ettenkö rakastaisi vaimoani, tai ainakin ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi häntä. Seksuaalista tämä ei ole, monesta terapiayrityksestä huolimatta. Minulle on kuitenkin selvää että odotan rauhassa lapsen kasvamista, ei tässä nyt huono ole olla, ehtii sitä sitten myöhemmin etsiä parempaa puolisoa. Jos siinä vaiheessa enää haluaa, siis.

Onko tuo psyykkisesti kiva tilanne kenellekään elää tuo

En nyt sanoisi sitä hedonismiksi, ettei halua olla helvetin onneton.

Voihan toki aloittaja jäädä suhteeseen ja opettaa samalla pojilleen, ettei äidin onnellisuudella ole mitään väliä, kunhan isi on tyytyväinen ja äiti jää huolehtimaan isistä. Varmasti pojista kasvaa oikein haluttuja miehiä naisrintamalle, kun omaksuvat tuollaisen parisuhdemallin.

Vierailija kirjoitti:

AP tässä. 

Minulla on sen verran säästöjä että voisin muuttaa omaan talouteen- jossa olisi huoneet myös pojille, jos he niin haluaisivat. Vaikeus on se, että miehelläni ei ole varaa pitää nykyistä taloa yksin, joten hän jäisi joko asunnottomalla tai joutuisi johonkin kaverinsa sohvalle, joka olisi pojille todella vaikea asia. Ei pelkästään siis kodin menetys heille kyseessä tässä. 

Mieheni on ok isä, mutta huono aviomies. Sanon tässä vielä, että vuosien varrella suhteessamme on ollut sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa, vaikkakin hän ei ole lyönyt ym enää vuosiin. 

Joku kysyi, kuinka hän on muuttunut: no, hän tiskaa ja kokkaa pyytämättä, siivoaa jne, eikä ole korottanut ääntään sen jälkeen kun hänelle mainitsin mahdollisesta erosta kuukausi sitten, josta olen tietysti kiitollinen. Mutta tuntuu, että rakkauteni häntä kohtaan on täysin kadonnut, enkä saa sitä tunnetta enää takaisin. 

Siis aloituksessa teinit pyytää ja rukoilee ettet jätä isää, sekä tietävät ettet ole onnellinen. Nyt tässä kommentissasi ne vaan aavistelee jotain. Jokin ei nyt sun tarinassa ole kohdillaan. Sitäpaitsi eikö se sun mies ole töissä? Miksi se ei voi etsiä sopivaa vuokra-asuntoa niinkuin muutkin eronneet tekevät? Ei kai sitä eron jälkeen mihinkään toisten sohvalle tarvi muuttaa.

Kyllä sun nyt pitää voimaantua ja jättää se sika. Kun olet sinkku voit saada unelmiesi laatikkoleuka-astronauttieverstikirurgin ja elää ihanaa ja vapaata elämää, vailla huolia. Tai sit et kelpaa enää kuin lähipubin Peralle. 

Vierailija kirjoitti:

Eli siis elän loppuelämäni miehen kanssa, jota en rakasta. No, tuskin olen ainut joka näin tuntee, mutta kyllä se masentaa. AP

"Kunnes kuolema erottaa", niin olet luvannut!