Voiko autismikirjolaisen ja neuronormaalin suhde oikeasti koskaan toimia?

Loputonta venymistä normaalilta jos ei ole vahva, menettää oman persoonallisuutensa.

On se meillä ainakin jo 12 vuotta toiminut. Minulla on asperger-diagnoosi ja mies on neurotyypillinen. Käytännössä olen vain vähän kuin äärimmäisen introvertti, eli kuormitun sosiaalisista tilanteista ja kaipaan yksinoloaikaa. Muutenkin muutokset ja uudet tilanteet kuormittavat minua, joten viihdyn tutuissa ympyröissä. Mies hyväksyy nämä piirteeni kyllä, vaikka itse onkin meneväisempi ja ekstrovertimpi, hän menee sitten kavereidensa kanssa kun tahtoo. 

Tämä on selvästi taas vammattoman ihmisen ableisminen keskustelu. Te, joilla ei ole mitään vammoja olette usein melko ableistisia eli vammaisvastaisia. Jos ette tietoisesti, niin ainakin alitajuisesti. Yhteiskunta tehdään sellaiseksi, että ei usein oteta huomioon sitä, että noin 15% ihmisistä on jollain tapaa vammaisia ja sitten se on meidän vammaisten vika kun meillä on vaikea elää yhteiskunnassa, joka on tehty vain terveet ihmiset huomioonottaen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. 30 vuotta avioliittoa takana. Ei kannata tehdä pikkuasioista ongelmia.

Hyvä, että teillä on onnistunut liitto eivätkä erilaiset neurotyyppinne ole olleet teille ongelma. En silti menisi itse käyttämään pikkuasia-sanaa tässä yhteydessä, koska pahimmillaan neurotyypillisyys/neuroepätyypillisyys voi muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Kommunikointi- ja reagointityylit, tapa hahmottaa maailmaa sekä erilaiset valmiudet kestää kuormitusta ja aistiärsykkeitä voivat mennä keskenään niin pahasti ristiin, ettei sellainen suhde ole kummallekaan osapuolelle hyväksi. Parhaiten onnistunee sellainen suhde, jossa molemmat ovat kypsiä ja toimintakykyisiä "tyyppinsä" edustajia. Piruja ei kannata maalailla seinille mutta on ihan tervettä olla rehellinen itselleen siinä, jaksaisiko parisuhdetta neurotyypiltään itsestä poikkeavan kanssa. Ja ennen kaikkea edetä rauhallisesti ja pitää kommunikaatio avoimena ja asiallisen rehellisenä jo alussa.

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni perusteella en suosittele kokeilemaan. Se on tietyllä tavalla kuin eläisi parisuhteessa hankalan pikkulapsen kanssa. Aina pitää osata ennakoida vaikeita tilanteita ja ymmärtää rajoitteita, ja raskainta on, että toinen osapuoli ei edes tiedosta sitä kaikkea ylimääräistä vaivannäköä, eikä monesti edes tule ajatelleeksi, miltä sinusta tuntuu. Se voi olla hyvin yksinäistä. 

Kumpaa osapuolta meinaat tässä kuvaavasi, minusta kun se kuvaa täysin sitä miltä autistista ns valtaväestön ihmiset tuntuvat 🤣. Ihan hirveän tunteilla käyviä ja epäloogisia otuksia, jotka suuttuvat ja loukkaantuvat ihan uskomattomista asioista ja eivät osaa mitään kommunikoida suoraan ja loogisesti. Koko ajan joutuu yrittämään lukea rivien välistä ja kävellä munankuorilla, tosi raskasta ja vaivalloista!

Voi. Asperger naisenhan aivot muistuttaa neurotyypillisen miehen aivoja joten sillä logiikalla jokainen neurotyypillinen mies muistuttaa asperger naista.

Harvemmin toimii. Kuluttavaa ja yksinäistä, ennen pitkää huomaa haaskanneensa parhaat vuotensa suhteeseen jossa vain nilkutetaan eteenpäin. Ja muuten hauskaa että tännekin on päivystävä autistilauma tullut heti kirkumaan ableimsia sun muuta, kun aloituksessa ainoastaan kysytään, voiko suhde toimia, ei etsitä syyllisiä. Tekee vaan näköjään kipeää kun sisimmässään kuitenkin sitten tietää, miten asiat ovat. 

Itse olen sosiaalialalla ja neurotyypillinen. Mieheni taas lievä asperger. Ymmärrän asioita jo koulutukseni puolesta ja osaan suhtautua asioihin. Meidän suhteemme on toiminut 8 vuotta ja olemme naimisissa. 

 

Mieheni on älykäs ja hän pystyy älyllä ymmärtämään asioita, kun selitän hänelle. En koe olevani lapsen kanssa, vaan aikuisen miehen kanssa. Kerron hänelle mitä odotan häneltä esimerkiksi kotitöiden suhteen. Kerron myös mitä en halua. Rohkaisen häntä sanallisesti ilmaisemaan asioita. Hän taas auttaa minua asioissa, joissa en ole hyvä. Hän sanoo joka päivä rakastavansa minua ja minä rakastan häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen sosiaalialalla ja neurotyypillinen. Mieheni taas lievä asperger. Ymmärrän asioita jo koulutukseni puolesta ja osaan suhtautua asioihin. Meidän suhteemme on toiminut 8 vuotta ja olemme naimisissa. 

 

Mieheni on älykäs ja hän pystyy älyllä ymmärtämään asioita, kun selitän hänelle. En koe olevani lapsen kanssa, vaan aikuisen miehen kanssa. Kerron hänelle mitä odotan häneltä esimerkiksi kotitöiden suhteen. Kerron myös mitä en halua. Rohkaisen häntä sanallisesti ilmaisemaan asioita. Hän taas auttaa minua asioissa, joissa en ole hyvä. Hän sanoo joka päivä rakastavansa minua ja minä rakastan häntä. 

Olen myös sote-alalla ja ex-mieheni on assi. Minulle kävi kuitenkin ajan kuluessa niin, etten enää jaksanut suhtautua.

Työssäni joudun kohtaamaan hyvin monenlaisia ihmisiä monenlaisissa tilanteissa ja minulle tämä työ sopii ja pidän siitä. En vain jaksanut enää venyä samankaltaisiin suorituksiin kotona. Halusin myös, että saisin myös toiselta jonkinlaista suhtautumista, tilannetajua, empatiakykyä. 

Keskustelussa on jo tullut esiin ableismi. Mielestäni parisuhteeseen ei voi oikein kuulua ajatus siitä, että toisen vammaa/erityispiirteitä pitäisi kaikessa tasoittaa, ajatella aina vain, että toinen varmaan yrittää parhasnsa, mutta minulle se ei näy. Työn kuvaani kuuluu nähdä ihminen vammojensa ja erityispiirteidensa kanssa ihmisenä, joka saa parasta mahdollista kuntoutusta, mutta yksityiselämässäni en voi olla kuntouttaja toiselle aikuiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman kokemukseni perusteella en suosittele kokeilemaan. Se on tietyllä tavalla kuin eläisi parisuhteessa hankalan pikkulapsen kanssa. Aina pitää osata ennakoida vaikeita tilanteita ja ymmärtää rajoitteita, ja raskainta on, että toinen osapuoli ei edes tiedosta sitä kaikkea ylimääräistä vaivannäköä, eikä monesti edes tule ajatelleeksi, miltä sinusta tuntuu. Se voi olla hyvin yksinäistä. 

Kumpaa osapuolta meinaat tässä kuvaavasi, minusta kun se kuvaa täysin sitä miltä autistista ns valtaväestön ihmiset tuntuvat 🤣. Ihan hirveän tunteilla käyviä ja epäloogisia otuksia, jotka suuttuvat ja loukkaantuvat ihan uskomattomista asioista ja eivät osaa mitään kommunikoida suoraan ja loogisesti. Koko ajan joutuu yrittämään lukea rivien välistä ja kävellä munankuorilla, tosi raskasta ja vaivalloista!

Tämä! Aina saa varoa neurotyypillisten kanssa joka sanaa ja pitäis osata lukea ajatuksia ettei ala kiukuttelu. 

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni, tekniikan tohtorilla, on autistisia piirteitä. Itselläni taas ADHD. Yllättäen sovitaan aika hyvin yhteen, ehkä siksi kun olemme molemmat melko introvertteja ja viihdytään hyvin kotona keskenämme. Miehelle rutiinien ylläpitäminen on tärkeää, mikä tukee tosi paljon minun arkea, joka ilman miestä olisi aika kaoottista. Mies taas tykkää siitä, kun ravistelen välillä häntä irti kaavamaisuuksistaan, kokeilemaan uusia asioita. Myös seksi toimii meillä hyvin ja on molemmin puolin nautinnollista. Haasteitakin on, kuten varmaan välillä kaikissa suhteissa. Lapsi on perinyt molemmilta näitä nepsypiirteitä, mutta onneksi oppimiskyky on hänellä niin loistava, että tulee toivoaksemme pärjäämään elämässä hyvin. 

Täällä myös autisti ja adhd parisuhteessa ja ihanasti menee!