Mieheni kuoli kuukausi sitten liikenneonnettomuudessa.

Suomessa on alueellisia Nuorten leskien tukiryhmiä, joista löytyy tietoa enemmän erillisesti Winkut-nimisestä yhteisöstä MSN:ssä. Se on suljettu ja jäsenyyttä pitää hakea ensin. Sieltä saat aivan ihanaa vertaistukea ja tietoa.



Kovasti voimia alun shokissa!



t. kohta 6 kk sitten saman kokenut

Maksa sähkölasku niin sullekin tulee vähän valoa pimeyteen.

Tuttava perheen äiti kuoli autoonnettomuudessa noin kaksi vuotta sitten. Isä kolmen lapsen kanssa jäi ihan yksin aivan yllättäen ja kyllä se kauheaa on. Jatkuuhan se elämä pikkuhiljaa, mutta rankan tien joutuvat kulkemaan kaikki.

niissä poliisit tulee aina hattu kourassa kotiovelle suruviestiä tuomaan.... tosi elämässä se ei mene ihan niin! Puhelimella niitä asioita ilmoitellaan...

Kyllä te ihmiset olette ilkeitä, provo tai ei, mitä jos ei olekaan ja te käyttäydytte noin ilkeästi. Hävetkää.



Ja kyllä todellakin asioista ilmoitetaan puhelimella, jos tavoiteltava henkilö ei ole juuri silloin kotona kun poliisit käy ovella. Ystäväni poikaystävä sai tietää ystäväni kuolemasta juuri puhelinsoitolla, kun tämä poikaystävä oli poissa kotikaupungistaan kuolemantapauksen aikoihin.

Veljeni kuoli liikenneonnettomuudessa 10 vuotta sitten ja sairaalasta oli soitettu siskolle, joka on lääkäri ja hänet tunnettiin siellä. Ei ollut vielä varmuutta henkilöllisyydestä, joten sitä kautta tuli vasta tieto kotiin. Sitten kun oltiin käyty tunnistamassa, tuli vasta 100 % varmuus, että juuri meidän velipoika on kuollut :(

että poliisit käy joka kerta sanomassa?



Sitä paitsi on voinut käydä niinkin, että on kuollut vasta myöhemmin sairaalassa. Kyllä ne silloin sairaalasta soittavat kotiin.

Itse menetin äitini puolivuotta sitten, joten tiedän miltä susta tuntuu.



Itsekkin rämmin tuskan suossa päivästä toiseen, enkä tiedä mistä apua hakisin.

terv. äidin puolivuotta sitten menettänyt

oli ap:n viesti provo tai ei niin tällaista kuitenkin todella tapahtuu ja se on yksilön näkökulmasta aivan varmasti yksi elämän suurimpia kriisejä ja erittäin traumaattista. Jos joku haluaa purkaa pahaa oloaan täällä niin sallittakoon se hänelle ja vähintä mitä me muut voimme tehdä on osoittaa myötätuntoa ja antaa vertaistukea kuten täällä jotkut ovat jo tehneetkin. Voimia sinulle ap!

Päivä kerrallaan koita jaksaa. Ota vastaan apu ja puhu läheisille.

Vertaistukiryhmät auttavat myös.



p.s. mun työkaverille soitettiin kun hänen tyttärensä oli kuollut auto-onnettomuudessa. Keskustassa asuvat eli eivät edes kaukana laitokselta, että se siitä mahdottomuudesta.

" oletko provo vai et" , " meillä ainakin tultiin ovelle kertomaan" ... uskomatonta omaan napaan tuijottamista. provoprovoprovo, luuletteko tosiaan että tässä surullisessa maassa ei miehiä kuole liikenteessä... en voi muuta kuin itkeä!



kiitos kuitenkin myös teille tukeanne jakaville. päivä kerrallaan eteenpäin. onneksi on tukijoukkoja ja lapsia oikein ruinataan koko ajan hoitoon että minä saisin levätä. meillä siis on kolme alle kouluikäistä.



ap



ps. jos joku vielä ihmettelee, niin minulle soitti oma siskoni, joka sai ensimmäisenä tiedon mieheni kuolemasta, koska oli itse paikalla.



ja sinä PUOLI VUOTTA SITTEN ÄITISI MENETTÄNYT: otan osaa, mutta mitä merkitystä oli toisella kommentillasi, että teille kyllä tultiin ovelle sanomaan? ihan kuin et kuitenkaan sydämestäsi toivottaisi jaksamisiasi.

_mimmi-82_:

olevia on kuitenkin monia. itsekin menetin onnettomuudessa avomieheni. Olin itse vain 20-vuotias ja tyttäremme 3-vuotias. nyt neljän vuoden jälkeen voin jo sanoa, että aika autaa. Kaikki tarjottu tuki kannattaa ottaa vastaan ja lapsella pitää koko ajan olla läheinen aikuinen, joka kuuntelee ja pitää huolta, jos itse ei surussaan tähän pysty. Meilä tytön kummitäti, oma paras kaverini, joka tuolloin oli vasta juuri 18 täyttänyt oli paras apu ja henkinen tuki niin tyttärelleni kuin minullekin.

Myös vertaistuki auttaa.

Ja myös minä sain tietää kuolemasta puhelinsoitolla, sillä avomieheni asui Ruotsissa ja kuoli siellä tulipalossa. Ei tulleet poliisit tänne Suomeen asti oven taakse kertomaan.

Myös minun mieheni kuoli auto-onnettomuudessa. Pian on kulunut kolme ja puoli vuotta. Elämä asettuu aikanaan uomiinsa, vaikkei varmasti siltä nyt tunnu. Onneksi sinulla on lapsesi. Lapset pitävät kiinni arjessa, ja pakottavat nousemaan aamuisin sängystä. Voimia koko teidän perheelle.

Jos lapsia viedään aina muualle hoidettavaksi, lapsille voi tulla/olla pelkoja äidinkin menettämisestä, etenkin jos lapset näkevät että olet jatkuvasti masentunut, itkuinen, poissaoleva.. hakekaa yhdessä apua, myös ulkopuolista. Ja yrittäkää jatkaa arkeanne, rutiineja, niin lapsilla säilyy joku perusturva taustalla vaikka kovia ovatkin koneneet ja kokevat edelleen. Yritä jaksaa, kaikin olemassaolevin keinoin.

tuleeko joku ovelle kertomaan vai soitetaanko puhelimella.



No kaiketi sekin on paikkakuntakohtaista.



Meinaan isäni, kun kuoli kolarissa vantaalla niinei kukaan poliisi tullut munovelle tänne keskemmälle suomea asiasta ilmoittamaan vaan puhelin se pirisi.







Otan osaa suruusi ap. Lähimmäisen menettäminen on rankka kokemus.

Tapahtui se sitten millälailla tahansa.

Hae ihmeessä itsellesi apua, vaikka sekin vaatii voimia. Sinua on kohdannut kauhea onnettomuus. Elämällä on sinulle kuitenkin varmasti vielä paljon tarjottavaa.

Voimia ja jaksamista sinulle!

Mies matkustelee paljon ja mitä tahansa voi tapahtua.



Mitä tässä osaisin sulle sanoa...



Jaksamista ainakin toivotan. Elämästä varmasti löytyy joskus tulevaisuudessa värejäkin vaikka nyt kaikki mustaa onkin. Yritä löytää vertaistukea jostain. Seurakunnat ainakin järjestävä sururyhmiä.



Tällaista ei toivoisi kenellekään ;(

Ota kaikki apu vastaan mitä tarjolla on! Ja PYYDÄ itse apua.

En tiedä lohduttaako se tässä vaiheessa, mutta aika auttaa!



Jaksamisia!

Jokunen vuosi sitten ystävälleni kävi samoin. Jäi kaksi lasta ja hän. Tuo on varmasti pahin painajainen kaikille.



Äiti oli fiksu ja laittoi lapsetkin terapiaan. Vaikeampaa oli tosin hänen itsensä ottaa vastaan apua. Ehkä alussa tilanne oli niin epätodellinen, että hän kulkikin tietyllä tavalla sumussa.



He ovat pärjänneet olosuhteisiin nähden hyvin. Sitkeitä sissejä. Mutta vertaistukiryhmä voisi auttaa parhaiten. Kukaan muu kuin asian itse kokenut ei voi ymmärtää tilannetta sellaisena kuin se on.



Kannattaa siis hakeutua vertaisryhmään, noita sururyhmiä tosiaan on seurakunnilla ja mielenterveyskeskuksissa. Ei kannata jäädä yksin tuskaansa kantamaan.