Äitini vähättelee lapseni ADHD:ta

Äitisi on tavallaan oikeassa. Pojat on poikia ja niin ne pienet lapset tekevät. ADHD lapsi tekee samat asiat vain sata kertaa vikkelämmin. Tsemppiä!

Vielä 15-20 vuotta sitten ADHD:ta ei juurikaan edes diagnosoitu vaan lapsille pidettiin kuri.

Minulla on itsellä ADHD samoin on pojalleni, ei meillä ole ollut ongelmia, toki impulsiivista käytöstä on pojalla mutta kyllä me pärjätään, kun osaan sanoa asiat niin että tarkoitan mitä sanon. Mutta olen huomannut että monet liiottelee ADHD lapsen kasvatusta ja pitävät sitä jotenkin vaikeana. 

Vierailija kirjoitti:

Vielä 15-20 vuotta sitten ADHD:ta ei juurikaan edes diagnosoitu vaan lapsille pidettiin kuri.

Ei niin, varsinkaan naisten osuudesta. Itsekään en sitä saanut, vaan sain vain kuulla opettajien huutoa että miksi en opi ja että tahalteni varmasti olen hankala. Koulussa kiusattiin. Vanhemmat kielsivät, huusivat ja lopulta rankaisivat fyysisesti kun mikään ei auttanut. Teini-iässä sitten tuli romahdus ja neljään vuoteen en päässyt sängystä ylös. Sen jälkeen olin pätkä ja osa-aikatöissä ties missä hanttihommissa, mutta en niissä jaksanut alun jälkeen. Miten noi fiksu tyyppi voi olla noin laiska, hoettiin. Päälle parikymppisenä sain sitten lukion suoritettua, sain diagnoosin ja nyt kohta 30-vuotiaana ymmärrän ensimmäistä kertaa itseäni ja lääkityksen aloitettua olen harkinnut korkeakouluun menoa. Elämä alkanut sujumaan ja muille yksinkertaiset asiat kuten suihkuunmeno ovat viimein hoidossa koska olen saanut oikeanlaista apua ja olen ne näin oppinut. Että joo, ei diagnosoitu ja kuria pidettiin, ja sen seuraukset olivat nähtävissä.

Miksi siitä pitäisi tehdä joku numero?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on itsellä ADHD samoin on pojalleni, ei meillä ole ollut ongelmia, toki impulsiivista käytöstä on pojalla mutta kyllä me pärjätään, kun osaan sanoa asiat niin että tarkoitan mitä sanon. Mutta olen huomannut että monet liiottelee ADHD lapsen kasvatusta ja pitävät sitä jotenkin vaikeana. 

Se että sulla on jotenkin, ei tarkoita että kaikilla muilla. Isovarpaan hiusmurtuma on eri asia kuin reisiluun avomurtuma. Sairaudet ylipäätään ovat eri tasoisia. Tämä koskee myös neuropsykiatrisia sairauksia, kuten autismia tai ADHD:ta. Oireet ja niiden voimakkuus vaihtelevat. Jotkut autistit voivat olla ihan kehitysvammaisen tasolla, toiset suunnittelevat avaruusraketteja ja sähköautoja. ADHD:lla ei ole yhtä voimakasta kirjoa, mutta eroja on silti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä 15-20 vuotta sitten ADHD:ta ei juurikaan edes diagnosoitu vaan lapsille pidettiin kuri.

Ei niin, varsinkaan naisten osuudesta. Itsekään en sitä saanut, vaan sain vain kuulla opettajien huutoa että miksi en opi ja että tahalteni varmasti olen hankala. Koulussa kiusattiin. Vanhemmat kielsivät, huusivat ja lopulta rankaisivat fyysisesti kun mikään ei auttanut. Teini-iässä sitten tuli romahdus ja neljään vuoteen en päässyt sängystä ylös. Sen jälkeen olin pätkä ja osa-aikatöissä ties missä hanttihommissa, mutta en niissä jaksanut alun jälkeen. Miten noi fiksu tyyppi voi olla noin laiska, hoettiin. Päälle parikymppisenä sain sitten lukion suoritettua, sain diagnoosin ja nyt kohta 30-vuotiaana ymmärrän ensimmäistä kertaa itseäni ja lääkityksen aloitettua olen harkinnut korkeakouluun menoa. Elämä alkanut sujumaan ja muille yksinkertaiset asiat kuten suihkuunmeno ovat viim

<3

Anna se poika äidilles vähän pidempään hoitoon, jos äiti jaksaa väsymättä niin ehkä hän on sit oikeassa? Taiehkä hän alkaa oivaltaa mistä puhut.

Vierailija kirjoitti:

Miksi siitä pitäisi tehdä joku numero?

Se että haluaa keskustella läheisen kanssa jostain oman elämän haasteista, ei ole numeron tekemistä. Se on normaalia keskustelua. Jos se toinen siis suostuu kuuntelemaan ja ymmärtää kuulemansa. 

Varmaan äitisi on hämmentynyt diagnoosista. Hän ei täydellisesti ymmärrä oireita, hoitoa ja rutiinien merkitystä lapsen hyvinvoinnille. On ehkä parasta, että perehdytät äitiäsi, kun hän on vastaanottavaisella tuulella ja kykenee sisäistämään diagnoosin monimuotoisuudet. Vanhempi väki ei aina osaa suhtautua uusiin diagnooseihin asiaan kuuluvalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä 15-20 vuotta sitten ADHD:ta ei juurikaan edes diagnosoitu vaan lapsille pidettiin kuri.

Ei niin, varsinkaan naisten osuudesta. Itsekään en sitä saanut, vaan sain vain kuulla opettajien huutoa että miksi en opi ja että tahalteni varmasti olen hankala. Koulussa kiusattiin. Vanhemmat kielsivät, huusivat ja lopulta rankaisivat fyysisesti kun mikään ei auttanut. Teini-iässä sitten tuli romahdus ja neljään vuoteen en päässyt sängystä ylös. Sen jälkeen olin pätkä ja osa-aikatöissä ties missä hanttihommissa, mutta en niissä jaksanut alun jälkeen. Miten noi fiksu tyyppi voi olla noin laiska, hoettiin. Päälle parikymppisenä sain sitten lukion suoritettua, sain diagnoosin ja nyt kohta 30-vuotiaana ymmärrän ensimmäistä kertaa itseäni ja lääkityksen aloitettua olen harkinnut korkeakouluun menoa. Elämä alkanut sujumaan ja muille yksinkertaiset asiat kuten suihkuunmeno ovat viim

Syrjäytyminen on lisääntynyt suunnilleen samaa tahtia kuin mitä adhd-diagnoosien määrä on kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on itsellä ADHD samoin on pojalleni, ei meillä ole ollut ongelmia, toki impulsiivista käytöstä on pojalla mutta kyllä me pärjätään, kun osaan sanoa asiat niin että tarkoitan mitä sanon. Mutta olen huomannut että monet liiottelee ADHD lapsen kasvatusta ja pitävät sitä jotenkin vaikeana. 

En haluaisi vähätellä, mutta teillä on selkeästi lievä adhd. Pahimmillaan adhd aiheuttaa todella vaikeita oireita ja lieveilmiöitä. Ylipäänsä ihmettelen, että miten olette päässeet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin, kun niihin nimenomaan vaaditaan, että on arjessa (vaikeita) hankaluuksia? Nykyään monilta on evätty jo tutkimukset kokonaan, jos esimerkiksi on pystynyt opiskelemaan tai käymään töissä. Toki pojilla on yleensäkin helpompi päästä tutkimuksiin ja saada diagnoosi. Mutta jos teillä tosiaan riittää se, että asiat sanoittaa niin olette todella, todella onnekkaita!

Pikkulapsilla on melkein kaikilla ADHD. Eivät jaksa pysyä paikallaan ja ovat muutenkin levottomia ja keskittymiskyvyttömiä. Pienillä ADHD:ta ei kuitenkaan diagnosoida, joten vanhemmat saavat tyytyä kutsumaan lastaan ADHD-piirteiseksi tai ADHD-oireiseksi. Ja juuri kun koko lähipiirille on ehditty julistaa, että Eino-Kyllikillä on ihan varmasti ADHD niin se ADHD yhtäkkiä paraneekin, kun lapselle tulee ikää ja järkeä lisää.

Mitä lapsen isä tuumaa adhd:stä?

Niin no, kaikilla on oikeus mielipiteeseen. Myös sillä äidilläsi. Lapset on lapsia, sukupuoleen katsomatta. Toiset on vilkkaita, jopa Ad/hd diagnoosin täyttäviä. Toiset on rauhallisia ja hiljaisia. Voi ne hiljaiset ja rauhallisetkin olla vaikeita kasvattaa. Itselläni on kaksi Ad/hd diagnoosin saanutta lasta, toinen heistä on jo aikuinen. Toisella on lääkitys, toinen ei sellaista tarvitse. Itse en ole kokenut arkea raskaaksi kummankaan kanssa, siitäkään huolimatta että perheessä on kolme muutakin lasta. Mutta toisilla voi olla raskasta eikä se auta yhtään että joku koko ajan napisee ettei se voi olla niin.

Juuri näin, monet pojat ja miksei tytöksi ole vilkkaita. Vilkkaus tasoittuu alakoulussa jos kotona ja koulussa pidetään systemaattisesti säännöistä kiinni. Vilkialle lapsille pitää olla enemmän tekemistä, fyysistä tekemistä ja systemaattisia sääntöjä. Sääntöjen pitää olla sellaisia, joita voi valvoa. 

Meidän pojille 3kpl, on kaikille haluttu hakea ADHD luokitusta. Meillä kotona ei ollut suurempia ongelmia, kun kävimme urheilemassa, pojat olivat paljon ulkona ja pidimme säännöistä kiinni. Koulussa opettajat eivät pärjänneet heidän kanssaan.

Kerran 5 luokalla oli palaveri, jossa erityisopettaja sanoi että nyt on sujunut selvästi paremmin, kun olemme tiukemmin noudattaneet sääntöjen seuraamista ja rikkomisesta on tullut seurauksia. Sitten opettajat löysäsivät kuria ja kaikki ongelmat palautui kouluun. Opettajat hakivat lapsillemme ja muille Vilkialle lapsille ADHD luokitusta useamman vuoden. Nyt kenelläkään ei ole mitään ongelmia. Normaaleja hyvin käyttäytyviä nuoria kaikki.

Naapurissa tuli ero, pojalle laitettiin ADHD diagnoosi, ettei olisi vanhempien vika, kun olikin koulussa yhtäkkiä hyvin apaattinen. Ihan normaali poika oli hänkin. Ero tuska näkyi selvästi tässä pojassa. Se ilo mikä oli hänessä näkynyt aikaisemmin, hävisi eron tapahtuessa.