Elämä 40-46 -vuotiaana on kaikista ristiriitaisin. Elämäntilanteet voivat olla tuossa iässä ihan mitä vain

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Vierailija kirjoitti:

Eikä asiaa helpota ollenkaan Marinin hallituksen aikaiset ihmisoikeusrikokset, joilla poistettiin kolme vuotta monen ihmisen sosiaalisesta elämästä.

Eiköhän ne vuodet monelta naiselta poistu ihan lapsien myötä elämästä ja kaikenlaista. Elämä on luopumista ja persnettoa.

Ikä on vain numeroita. Jokaisen elämän polku on erilainen. Ei kannata vertailla kenenkään elämää omaan elämään. Joku saattaa olla mummo ja vastasyntyneen vauvansa äiti. Näin meitä on hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia.

Vierailija kirjoitti:

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Onneksi itse pistin rimaa alas siinä 20-30v välillä. Tapasin ihan ok miehen, sain kolme ihanaa lasta joista kaksi jo aikuisia. On elämä muutenkin mallillaan, parin vuoden päästä maksettu ok-talo, tasainen mukava vakityö yms. Kamalampaa olisi nyt päälle 40v kipuilla noiden "nuorten asioiden" kanssa ja täydellisyyden kuva silmissä elää jotain ikuista teini-ikää, kun kukaan ja mikään ei riitä. ;) ;) ;) 

Vierailija kirjoitti:

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Ohis Itse en ole löytänyt ja kohdannut omaa puolisoani ja olen "jo" yli 40 vuotias. Mutta pidän mahdollisena, että löytäisin ja kohtaisin naisen, jonka kanssa saattaisin edetä parisuhteeseen ja josta mahd. tulisi minun puolisoni. 

Elämäntilanteeni 40 + vuotiaana on nyt paljon mukavampi elämänvaihe kuiin vaikka vielä reilu 10 vuotta sitten koska, olen "jo" oppinut kunnioittamaan ja arvostamaan omaa sinkkueloani. Takana ovat ne vuodet, jolloin kipuilin ja tunsin enemmän ja vähemmän tuskaa siitä, että elin ja olin sinkkuna, jolloin kumppanikseni olisi saattanut lelvata melkein kuka hyvänsä.

Yhä useammin huomaan kysyväni itseltäni, että mitä oikeastaan menetän tai menettäsin, jos eläisin loppikänikin sinkkuna?.- Toki, jos olisin omaksunut elämänasenteeksi, että elämässä suurin saavutus on päästä parisuhteeseen tai saada lapsia niin varmasti tuntemukseni olisivat erilaiset kuin nyt. - Itsellni parisuhde on enempi mahdollisuus kuin velvollsiuus. Lapsia tai lapsen saamiseen olen suhtautunut aina niin, että saan lapsen tai lapsia, jos saaa; en ole koskaan halunnut saada lasta yksin, eikä laps(i)en saaminen ole, eikä ole ollut minulle mikään elämässä onnistumisen mitta tai tavoite, jo(i)ta ilam elämä olisi arvotonta. 

Varmasti  tuntemukseni elämäni mielekkyydestä olisivat erilaiset, jollen olisi onnistunut muutoin luomaan ja ylläpitämään muutoin arvokkaita ja merkittäviä ihmissuhteita koska en tunnista itseäni erakon roolista, vaan olen jotain kahden ääripään introverti ja eksvertin väliltä.

Todennäköisesti eloni olisi toinen, jos olisin hyvin sairas tai muutoin itselleni enemmän ja vähemmän vieraiden armoilla tai joutuisin laskemaan jokaisen euroni ja miettimään tarkoin, miten se pitäisi käyttää.- En toki ole erityisen varakas saati kiitettävän hyvä tuloinen mutta tulen hyvin toimeen ja aina joskus saan jotain säästökin tai saatan tarjota ilman, että minun tarvitsisi hetkeäkään ajatella, että kuinka saisin toiselta antamani takaisin.

Voin tuottaa ja saada itselleni iloa myös siitä, että lähden extempore reissuun tai antamalla aikaani tai luultavasti ihan liian usen materiaalista hyvää kummilapsilleni tai sisarusteni lapsille. - En siksi, että heistä yksikään tällaista minulta odottaisi tai vaatisi vaan siksi, että monesti koen itse saavani voidessani antaa ja mahdollistaa heille jotain merkityksellistä.

Elämä on paljossa valintoja.  Toki myönnän, että edelleen saatan toisinaan löytää itseni haaveksimasta ja unelmoimasta omasta kumppansita. - Hänestä jonka kanssa saattaisin murtaa ja särkeä ne elämän mukanaan tuomat ikävimmät ja tylsimmät jutut, joita elämä mukanaan vääjämättä itselle kullekin meistä joskus tuo kohdalle että jakaa ja monin kertaistaa ne ilot ja onnen hetket, joita tovon mukaan itse kukin myös saa elämänsä aikana kokea ja tuntea.

Olen ja olen ollut aina vähän laiska siinä, että alkaisin nimenomaisesti metstsämään ja hakemalla ja hakemaan kumppania. Ja kun en oikein viihdy baareissa tai yökerhoissa tms - vaikka niistä olenkin satunnaisempaa seuraa yleensa aina halutessani löytänyt enkä eläessäni ole laittanut itseöni likoon somen treffipalvelimille, niin ei kai se nyt niin kovin suuri ihme ole, että vielä näin 40+ vuotiaana olen sinkku. - Tuskin parisuhteen löytämistä helpottaisi ja nopeuttaisi nyt se, että uhriutuisin tai itkupotkuraivarit siitä, että en muka kelpaisi kenellekään muuta kuin laskemalla rimani to-del-la alas. - - - On tietysti riski, että elän lopulta ikäni sinkkuna mutta mitäpä sitten?    

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Onneksi itse pistin rimaa alas siinä 20-30v välillä. Tapasin ihan ok miehen, sain kolme ihanaa lasta joista kaksi jo aikuisia. On elämä muutenkin mallillaan, parin vuoden päästä maksettu ok-talo, tasainen mukava vakityö yms. Kamalampaa olisi nyt päälle 40v kipuilla noiden "nuorten asioiden" kanssa ja täydellisyyden kuva silmissä elää jotain ikuista teini-ikää, kun kukaan ja mikään ei riitä. ;) ;) ;) 

Joo aina ei voi elää sellaista elämää mitä haluaa ihan kaikilta osin. Jos ei oo mitään kemiaa,ei mitään yhteistä,ei kannata alkaa. Tai toinen on kiinnostunut,toinen ei. Kohtaa täydellisen,mutta varatun. Huonoa tuuria,sanoisin.

Silloin kun täytän 40v esikoinen on 18v. 46v iässä nuorinkin lapsi jo täysi ikäinen. Asuntolainakin on juuri tuossa vaiheessa maksettu. Mahdollisesti lapset on muuttanut jo pois kotoa ja etsitään pienempää asuntoa.

Anopistani tuli mummo 38vuotiaana (miehen sisarus sai lapsen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Onneksi itse pistin rimaa alas siinä 20-30v välillä. Tapasin ihan ok miehen, sain kolme ihanaa lasta joista kaksi jo aikuisia. On elämä muutenkin mallillaan, parin vuoden päästä maksettu ok-talo, tasainen mukava vakityö yms. Kamalampaa olisi nyt päälle 40v kipuilla noiden "nuorten asioiden" kanssa ja täydellisyyden kuva silmissä elää jotain ikuista teini-ikää, kun kukaan ja mikään ei riitä. ;) ;) ;) 

Olet luultavasti onnekkaampi kuin itse tiedostatkaan olevasi. - Aika monta kertaa olen pelkästään tällä palstalla saanut lukea kuinka joku -luullakseni useammin naisoletettu- harmittelee ja tuskailee sen kanssa, että kenen ihmeessä hän meni naimaan ja saamaan lapsia kun tuo kumppani on vuosien saatossa osoittautunut lähes täydelliseksi mieslapseksi, jolta puuttuu huomattava osalta kiinnostus kantaa ja ottaa vastuuta yhteiseksi kuvitellun elämän velvotteista ja toimista, jotta yhteiselo saattaisi sujua edes suurimmalta osalta kitkattomasti ja mutkattomasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40:senä ei vielä välttämättä ole löytänyt edes puolisoa,siis toki jonkun voi löytää jos pistää riman tosi alas ;)

Onneksi itse pistin rimaa alas siinä 20-30v välillä. Tapasin ihan ok miehen, sain kolme ihanaa lasta joista kaksi jo aikuisia. On elämä muutenkin mallillaan, parin vuoden päästä maksettu ok-talo, tasainen mukava vakityö yms. Kamalampaa olisi nyt päälle 40v kipuilla noiden "nuorten asioiden" kanssa ja täydellisyyden kuva silmissä elää jotain ikuista teini-ikää, kun kukaan ja mikään ei riitä. ;) ;) ;) 

Voihan sitä haluta,mutta jos ei vaan saa? Vaikka ei odottaiskaan mitään täydellistä. Helppo ulkopuolisen sanoa,että oot liian kranttu ja kukaan tai mikään ei kelpaa, vaikka kelpais,muttei vaan onnistu saamaan. Kaikki vaan ei kelpuuta sohvalla kaljaa juovia tms. 

Totta ja tämä aiheuttaa suuria vaikeuksia ja jopa pitkäaikaisten ystävyyksien päättymisiä.

Onhan se melkein mahdotonta, jos suurimmalla osalla on sellainen normaali elämäntilanne, jossa on lapsia, pitkä työura, omakotitalot, ulkomaanmatkat, hyvät ansiot ja muutenkin elämällä suunta kunnossa. Sitten voi olla joku, joka ei ole ikinä edes tapaillut ketään, asuu vuokrayksiössä, on pitkäaikaistyötön ja muutenkin köyhä. Ei näillä ole mitään samaa. Ei sellaisesta suhteesta tule mitään. 

Pian nelikymppinen, asun yksiössä vuokralla, ei lapsia eikä puolisoa. Saan pian toisen tutkinnon valmiiksi. Elämäntilanteeni ei juuri eroa opiskelukavereistani, joskin he ovat hieman alle kolmekyppisiä.

Välillä tuntuu toivottomalta, välillä taas ihanan vapaalta.

Ehkä unelmaelämä olisi mennyt eri tavalla, mutta en osaa sitä oikein surrakaan. Jos mikä tahansa olisi mahdollista, niin haluaisin kokea lapsiperhearkea, vaikka sitten adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta.

Suurimman ristiriidan koen työelämässä. Eläkeikään yli 20 vuotta mutta toisaalta jo liian vanha saamaan monia työpaikkoja.