Ystävän vammaisen lapsen syntymä.

Esim Down tms.

En osaa kyllä muuten auttaa, mutta varmaan onnitella voi ja mä haluaisin ainakin et rehellisesti kysyy kuin että sit selän takana puhuu/miettii

Lapsi on aina lahja. Ja antaisin vaikutelmaa, että jos haluaa jutella, niin olen tukena, mutten tuppaudu.

mulla ei ole kokemusta, mutta käsittääkseni monien vammaisten lasten vanhempien mielestä lapsi on ennen kaikkea lapsi ja yksilö, eikä pelkästään vammansa, jos tajuat mitä tarkoitan.

Ajattelen myös, että lapsi on lahja, eli onnittelut ovat paikallaan. Ja mikä tärkeintä, ole käytettävissä, älä hylkää ystävääsi.

Aika harvoin haluan siitä vammasta puhua. Tässä kuitenkin ihmiset ovat erilaisia! Ehkä kannattaa pitää korvat auki? Jos teillä on luottamukselliset välit, niin aika rankkojakin kommentteja saattaa äidiltä tulla jossain vaiheessa, niihin kannattaisi ehkä yrittää suhtautua tyyliin " toisesta korvasta sisään, toisesta ulos" .



Tärkeintä, ettei yritä tietää paremmin, mitä pitäisi tehdä, miten lasta pitäisi hoitaa - jne.



Ja jos tuntuu rankalta pitää ystävään yhteyttä, niin sitten varmaan kannattaa jutella asiasta jonkun toisen kanssa. Joskus hankalassa elämäntilanteessa olevan ystävän tukeminen voi olla tosi raskasta ja hänen käyttäytymisensä itsekästä.

Eli minulla on samankaltainen tilanne ja vaikka aikaa on kulunut niin tuntuu edelleen hankalalta.



Yrittänyt olen lähinnä kuunnella, en tietää, en neuvoa. En edes kauheasti kysellyt muutakun mitä kuuluu, kuinka jaksat jne.



Edelleen tuntuu pahalta puhua omista lapsista ja joskus huono omatuntokin siitä kun itsellä terveet lapset.



Tieto ei varmasti haittaa vaikka etsisitkin..

Eikä puhua paskaa selän takana. Se kun voi sattua kenen tahansa kohdalle.

Onnittele ystävääsi ja kerro hänelle suoraan ettet oikein tiedä mitä sanoa, mutta olet valmis kuuntelemaan jos hän haluuaa puhua asiasta. Se puhumisen tarve voi tulla nyt tai myöhemmin. Ollessasi ystäväsi seurassa älä säälittele tai vähättele asiaa, tai vaihda puheenaihetta.

Jos ystäväsi on vielä lapsen kanssa sairaalassa niin tarjoudu omien voimavarojesi mukaan auttamaan käytännön asioissa tms.



Näitä olisin itse toivonnut kun vaikeasti sairas lapseni syntyi.

Kenties pääsee kotiutumaan ensi viikolla. En viitsi vamman laatua täällä sanoa, heitä ei varmaankaan ihan älyttömästi synny, niin saa ystäväni pysyä tuntemattomana.



En heitä päässyt katsomaan sairaalaan. Vauvakin oli lastenosastolla.

Haluaisin olla tukena ja osata käyttäytyä. On vaan vaikea arvioida, että minkälainen kysely jo käy ahdistamaan ja tuntuu vaan utelulta, vaikka oikeasti olen kyllä kiinnostunut.



Kai tuo neuvo, että antaa ystävälle mahdollisuuden puhua on hyvä. -ap

Vierailija:

Edelleen tuntuu pahalta puhua omista lapsista ja joskus huono omatuntokin siitä kun itsellä terveet lapset.

Mun mielestä tää on ongelma, josta pitäisi oikeasti puhua tai sitä pitäisi käsitellä edes omassa mielessä. Se, jos lähipiirillä on paha olo tai huono omatunto siksi, että vammaisella äidillä on vammainen lapsi, ei auta tätä äitiä (eikä lasta) yhtään.

Aika usein tuommoiset hankalat tunteet tekevät kuitenkin jotain kapuloita rattaisiin, tai sellaista kiusaantuneisuutta/tms - kierrellään, kaarrellaan, välit ovat vähän epäaidot. Se jättää sitten tämän vammaisen lapsen äidin vähän kummajaiseksi, välillä on peikko. Siitä tulee sellainen olo, että omassa perheessä on jotain likaista, pahasti poikkeavaa, kenties muille traumoja aiheuttavaa. Eikä tukea saa, koska kaikilla on vähän paha ja hankala olla, huono omatunto jne.

Ja jotta ympäristön kanssa tulisi paremmin toimeen, tämän vammaisen lapsen äidin pitäisi jaksaa olla reipas, iloinen, sekä tukea kaikkia ympäristön ihmisiä heidän huonossa omatunnossaan. Se on ihan liian raskasta, siihen esim. minä en jaksa.

Mutta minä olen sydänsairaan lapsen äiti ja minun monta ystävää on ollut raskaana lyhyen ajan sisällä. Mulla on olo, että en voi tavallaan puhua omasta raskausajastani tyyliin " juu mulla oli ihan samoja kivistyksiä noilla viikoilla tms" koska mulle tulee tunne että ystävät säikähtävät sitä kommenttia ja sitä saavatko hekin sydänlapsen.



En tiedä tuntuuko muista tälläiseltä mutta mua ahdistaa suunnattomasti kun luulen ystävieni ajattelevan noin..

Vauvastahan sitä onnitellaan ja sitten perässä tulevat nämä muut asiat. Jos miettii sitten että mikä tulokkaalla on niin kysyy reilusti ja antaa äidille tilaa vastata halunsa mukaan.

Siskolla on tavallaan tämä tilanne, kuopusvauvalla on todettu jokin syndrooma (vaikea nimi sillä kirjoittaa...). Olen kyllä kysynyt

asiasta suoraan ja hän sitten puhuu siitä sen kun jaksaa ja haluaa, muuten otan vauvan omana persoonanaan. Tähän yhdyn

minäkin että olla korvana ja tukena jos toinen haluaa.

Vierailija:

" juu mulla oli ihan samoja kivistyksiä noilla viikoilla tms" koska mulle tulee tunne että ystävät säikähtävät sitä kommenttia ja sitä saavatko hekin sydänlapsen.

en sitten ajattele, että kommenttini olisi pelottava. Mutta kaikki, mikä liittyy sikiön liikkumiseen tai ultrauksiin on sellaista mustaa aluetta, josta vaikenen. Yleensä yritän lohdutella, että minulla oli erityisen huono onni matkassa ja suurin osa vauvoista täysin terveitä.

t. vammaisen äiti

Nämä vastaukset alkuperäiselle on ihan omasta kokemuksesta, niitä aikoja (ja vähän nykyisiäkin) miettiessä kun poika syntyi.



Minä olisin (onnittelujen lisäksi) kaivannut niitä ihan suoria kysymyksiä että " haluatko puhua vammasta tai sydänviasta?" , " miltä tilanne meistä tuntuu, miten voimme?"

Kyllä sekin käy että sanoo että on valmis kuuntelemaan kun itse haluaa puhua. Mutta valitettavasti meidän kohdalla useimmiten tilanne oli se, että meille vaan oli syntynyt vauva jota sitten ihasteltiin tms ja vammaisuus/sydänvika sivuutettiin täysin. Oikeastaan vain perheenjäsenet olivat niitä jotka uskalsivat olla ihan suoria ja kysyä tai kommentoida.



Yksi lähipiiristä jopa " tiesi" sydänviasta ihan kaiken. Ja me vanhemmat ei oikeastaan mitään. Tosiasia ei näin ollut, mutta tällaisen kuvan hän antoi. Se suorastaan raivostutti. Joten kannattaa varmaan kyllä etsiä tietoa, jotta tiedät asiasta, mutta anna vanhempien olla ne jotka tietää. Jos haluat jostain tietystä asiasta puhua vammaan liittyen niin mieluummin mielestäni kannattaisi kysyä siitä asiasta, kuin että toisit sen asian esille niin että _sinä_ tiedät että vammaan liittyy sellainenkin.. jos nyt tästä ymmärsit.



Se mitä vanhemmat haluavat puhua, riippuu tosiaan paljon heidän persoonastaan, eikä oikeaa lähestymistapaa voi kukaan sanoa.

Itse olisin halunnut (ja haluan vieläkin pojan ollessa 3v) puhua asiasta, mutta en vaan voinut kun kukaan ei ottanut asiaa puheeksi ja minä luulin/kuvittelin/tulkitsin asian niin että siitä ei haluta puhua tai vammaa pelätään tms. Voi toki olla että muut ajattelivat asiasta juuri päinvastoin että minä en halua puhua, mutta meillä ne puhumiset jäivät kavereiden/ystävien kanssa aika vähiin..valitettavasti.



Nykyään taas otan jo asian itsekin puheeksi ja siitä on ihan helppo puhua, kun toinen osapuoli näkee heti ettei se ole enää kipeä aihe.



Toivottavasti tästäkin oli jotain hyötyä. Luota vaistoon. Kyllä se menee hyvin :)