näkymättömyyden tunne

Heii. Aattelin tulla tänne purkamaan omia ahdistuskeloja, jos täältä vois saada jonkinlaista vertaistukea tai muuten keskustelua avattua. Ei tarttis yksin pyöritellä päivästä toiseen samoja keloja oman pään sisällä, alkaa hajottaa.

Oon ihminen joka on persoonaltaan ollut aina pienestä asti ujo. Jo ala-asteella oon kokenut epämukavuutta ryhmätilanteissa ja miettinyt tosi paljon muiden mielipiteitä itestäni. Mulla oli aina ainakin pari läheistä ystävää, eli yksin en ollut. Mutta anyway sen jälkeen oon kärsinyt aika-ajoin todella pahasta ahdistuksesta. Se muuttui yhdessä vaiheessa nimenomaan sosiaalisten tilanteiden peloksi, josta oon sittemmin päässyt onneks eroon. Lähinnä oon kelannu että jopa oma perhe vihaa mua, kaikki vaan yksinkertasesti vihaa mua.

Pääsin näistä ajoista yli ja tilanne helpotti paljon. Nyt oon alottanu taas opiskelut ja ahdistus on palannu kuvioihin. Ahdistus ajatuksia on taas päivittäin koulun alottamisesta lähtien ja välillä tuntuu että sekoan ihan oikeesti ja alan uskomaan joka ikisen ajatuksen todeksi. Oon huomannut, että tosi usein ihmiset ei katso mua silmiin ja oon kokenut että oon jotenkin vaikeesti lähestyttävä. Saatan olla tilanteessa, mutta mulla on tunne, että mua ei huomata. Mut ikäänkuin vaan sivuutetaan siitä vaikka oon ihan yhtälailla läsnä ja kuuntelen. On tosi ahdistavaa, että kuitenkin sosiaalisena ihmisenä yritän olla tilanteessa ja todistaa itelleni et mun ajatukset on väärentyny ja multa menee jatkuvasti energiaa sosiaalisissa tilanteissa ihan turhaan.

Oon yrittänyt järkeillä tätä sillä, että kaikki ihmiset ei vaan koe miellyttäväks katsoa silmiin ja voi itsekin kokea jonkinasteista ahdistusta. Enhän mä tiedä heidän taustoistaan tai mitä he itse käy läpi. Tää jatkuva tilanteiden järkeilykin väsyttää. Nää kokemukset on vaan saanut mun ahdistuksen pahenemaan ennestään ja oon alkanut jo jotenkin ajatella että oon ''näkymätön'', if that makes any sense. Oon alkanu kiinnittää toisten ihmisten katseihin ihan tosi paljon huomiota ja jopa siis ihan kaupankassasta lähtien.

Oon saanut koulusta pari läheisempää kaveria ja mulla on maailman ihanin poikaystävä, jotka pitää mut jokseenkin pinnalla. Yritän niin päästä omien ajatusteni yläpuolelle ja tiedostaa sen tosiasian, että itteemme varten me täällä eletään, eikä pitäis ajatella jatkuvasti mitä muut ajattelee. Tai kiinnittää focusta niin vahvasti muihin siinä ympärillä. Tää teksti oli ehkä vähän sekavan puoleinen, mut onko kellään ollu samantyyppisiä kokemuksia? Olis kiva joskus mennä kouluun ilman, että ahdistuu loppupäiväks. :(