Arka 1-vuotias
Meillä on erityisen arka 14kk vanha poika. Eroahdistus tuntuu olevan pahimmillaan juuri nyt, ja poika on vierastanut 3kk iästä eteenpäin lähes koko ajan. Jos äiti mainitseekin kotona esim. menevänsä vessaan, niin siitä seuraa heti huuto. Sylissä pitäisi olla koko ajan, vaikka poitsu osaa kävellä hienosti. Jos esim. ruokapöydässä on vieraita, niin poitsun syömisestä ei meinaa tulla mitään, kun koko ajan itkee äidin syliin. Ei puhettakaan, että uskaltaisi istua muiden kuin äidin ja isin syliin. Onko muiden lapsilla vastaavaa tässä iässä?
Kommentit (4)
Poikammekin alkoi vierastamaan ollessaan kolmekuukautta. Huusi naamapunaisena kaikkia vieraita, aluksi myös isovanhempiaan. Sukulaiset ihmettelivät pojan luonnetta ja sainkin vauvapuolelta ja tältä palstalta tukea, etten ole tehnyt mitään väärää pojan hoidossa.
Nyt olen oppinut ymmärtämään ja arvostamaan poikani arkaa luonnetta. Ajan kanssa pahin vierastaminen on hellittänyt. Myös päivähoidon aloittaminen on rohkaissut poikaa. On todella hitaasti lämpiävä ja vaatii aikansa seurata sivusta, siltikään ei vieraan syliin mene. Olen tottunut sanomaan kaikille, että antaa pojalle oman ajan tutustua, eikä " ui heti liiveihin" .
Tiedän tunteesi, en voi muuta sanoa, kuin nauti poikasi luonteesta ja kyllä se vielä helpottaa=)
Pikkuhiljaa on elämä helpottanut. Nyt hänellä on ikää 2v11kk ja viime kesänä (n. 2½-vuotiaana) alkoi tulla selviä merkkejä siitä, että alkoi luottamaan muihinkin ihmisiin kun vanhempiinsa ja minun äitiini. Alkoi vastailemaan vieraiden kysymyksiin, ei heti kääntänyt päätään pois kun joku lähestyi jne. Nyt jutteleekin jo vieraille ja on hyvää pataa kaikkien isovanhempien ja muidenkin harvoin nähtyjen sukulaisten kanssa.
Vieläkin on arka uusissa tilanteissa ja näin tulee olemaan varmaan pitkään.
Olen täällä palstalla jo aiemminkin suositellut erästä kirjaa, ja suosittelen taas :) Eli Keltinkangas-Järvinen " Temperamentti" . Kannattaa lukea. Paljon tietoa lapsien eri temperamenteista ja luonteenpiirteistä jne. Sieltä minä sain tuen sille, että äidinvaistoihini luottaen olen toiminut kasvatuksessa juuri oikein. Vaikka välillä sai kuulla miten " teidän lapsenne ei taida tykätä muista lapsista" (kun vauvakerhossa muut lapset tuli nenä kiinni tyttöömme), tai " millaiseksi ne on sut oikein opettanut kun vierastat omia sukulaisiasi" (tämä herkkulause tuli anopilta kun tyttö alkoi itkemään sukujuhlissa muiden tunkiessa liian lähelle).
Kukaan (terve ihminen) ei siis pysty opettamaan lastaan araksi tai vierastavaksi! Kannattaa vain antaa lapselle aikaa ja antaa hänen tutustua maailmaan vanhempien siipien suojissa. Kyllä hän sieltä uskaltaa lähteä liikkeelle kun on siihen valmis. Itse en ikinä vaihtaisi tätä temperamenttia lapseltani pois. Kyllä se on antanut niin paljon, vaikka välillä ottanutkin -varsinkin alussa oli raskastakin kun lapsi oli niin kiinni meissä.
Minulla tytto 1v 9 kk, on ollut jo pienesta samanlainen. Aitin sylissa tai lahella pitaisi olla koko aika, paitsi joskus kun " unohtuu" leikkimaan isonsiskon kanssa. Nyt on alkanut vahan reipastua, ja suostuu jopa useimmiten syomaan omassa tuolissa istuen, mutta ihan samanlaista aitin syliin huutoa meilla oli kuukausitolkulla. Mutta en usko etta mitaan hataa, ja aikanaan lapsi reipastuu kun on siihen valmis.
Hänkin on vierastanut kotiin tulevia vieraita (vaikka olisi tavannut ennenkin) tai esim. mummin luona tapaamiaan ihmisiä, myös enoaan kovasti. Vasta nyt 2 vuoden iän tuntumassa pahin arkuus ja vierastaminen on hellittänyt. Mutta sitkeys kannattaa! Nyt monet aiemmin pelkoa herättäneet ihmiset ovat tyttärellemme mitä tärkeimpiä ihmisiä.
Arkuus ilmeni ja ilmenee edelleen myös ulkoleikeissä. Pienen esteen ylitys vaati, aluksi varsinkin, kovasti miettimistä ja mielellään äidin tai isin käden, mutta nyt riittää, että aikuinen on lähellä " henkisenä tukena" . Arkuudesta huolimatta tyttömme on aina nauttinut esim. vauvauinnista. Siellä vieraat ihmiset eivät ole koskaan häntä häirinneet. Niin ikään mm. kauppareissut ja lentomatkat ovat sujuneet ongelmitta.
Tyttömme on hyvin hitaasti lämpiävää sorttia kaiken uuden suhteen, mutta olemme sen aivan hyväksyneet pysyvänä osana hänen persoonallisuuttaan. Minusta tuollainen piirre on oikeastaan liikuttava ja sympatiaa herättävä ja itse hieman samanlaisena luonteena tunnen, että ymmärrän lastani täysin.
Rohkaisua ja itseluottamuksen kasvattamista arat lapsukaisemme tulevat varmasti tarvitsemaan. Ottakaamme se vastaan äärimmäisen tärkeänä vastuutehtävänä!