Islaminuskoinen mies minulla nyt

mutta hän ei anna ulkoilla, kun haluan omasta tahdosta. Ulos saa mennä kuin mielisairaalassa luvan kanssa eli harvoin. Hän on tukistanut minua, se on paha juttu. Siis hyvin lujaa. En tiedä voinko antaa anteeksi. Mies on komea kuin mikä. En tiedä haluanko alkaa samaan uskontoon hänen kanssaan. Tämä tuntuu vähän kuin mies olisi kaikkitietävä valtias joka sanelee sääntöjä. Olen ollut monesti mielisairaalassa ja tää on vähän kuin sitä samaa, että en ole niinkään päätäntävallassa omista harrastuksista ja ihmissuhteistani enää, kun nökötän lähinnä sisällä miehen kanssa, kun ei olla juuri nyt töissä. Onkohan mulla sitten kivaa, kun menen töihin? Voi olla, että mies ei päästä ja vaatii jotain muita tukia who knows. Keskusteluyhteys ei oo kovin hyvä tukistuksen jälkeen. Tavallaan välillä tulisesti rakastan häntä ja välillä oma mieleni on pakomoodissa, että ensi kerralla kun oon yksin hetken pakkaan kamat ja lähden johonkin ja vuokraan kodin. En ole vielä tohtinut sitä tehdä. Kun musta on sekin hassua, että tää on musta jotenkin verrattavissa narsismiin, mutta voi verhoutua uskonnolliseen meininkiin. En myöskään kyllä luota yhtään miehen uskollisuuteen. Oon ensimmäistä kertaa vähän pidemmän ajan ollut suhteessa missä on silti romantiikkaa ja on vaikea kuvitella muita miehiä rinnalle ehkä, mikä tekee lähdöstä vaikean. Ehkä vain hyväksikäyttöä myös, koska elämäntilanne ei Voi tässä meidän kimpassa asuttamassa yksiössä kauan jatkua. Hän pitää ehkä minua myös typerämpänä kuin olen ja siksi keskustelut ei syvene tai hän tekee sen tahallaan. Taas uuteen elämäntilanteeseen ja sinkkuuteen ryhtyminen uuvuttaa, mutta En tiedä... Luenko kohta koraania ja alan uskoa, että naisen paikka on aikalailla kotona ja mies määrää ja vietän elämäni tossun alla. Alkaa tuntuun, että oon kohta ateisti. No, aikamoista, miten vaan se lähteminen onkin osoittautunut niin vaikeaksi... Siitä on ollut vaikea keskustella ilman hänen tunteenkuohuntaa ja kehotuksia että et vaan lähtis, tavaraakin on sitten lennellyt kadulle stendarin muodossa. Haluaisin elää jotenkin vaan omasta mielestäni normaalimmin. Me ei juuri uskonnosta olla keskusteluyhteys, jotain joo tietty. Ei juuri lapsista, ei naimisiinmenosta vaan mies aattelee kyl aika pitkälle kans sitä et oon lähdössä ehkä kohta ja puhelee siitä. Haluaisin tietysti olla suvaitsevainen, mutta on tää aika rankkaa mulle. Haluaisin miehen, mutta en näitä sääntöjä. Ja Siis toi tukistus oli ihan väkivaltainen. Välillä mietin kuinka paljon parempi vois olla myös väkivallaton suhde, Ku musta se Voi ehkä jättää sellasta pelon ilmapiiriä lyhyellä kokemuksella. Vai onko tää narsismia, kun oon kuullu joidenki onnistuneen onnellisesti vastaavissa tilanteissa, kun tähän on liittynyt väkivallalla uhkaa ja henkistäkin sellaista. Ei tää nyt oikein terveeltä vaikuta, vaikka jokin osa minussa haluaisi jäädäkin, mut oon jo aikuisen iässä eikä kiinnosta tuhlata aikaa.