Lue keskustelun säännöt.
Määräaikaisen ahdistusta
08.11.2023 |
Olen jo vuosikaudet valmistumiseni jälkeen tehnyt määräaikaisia pätkätöitä, muuttanut ja vaihtanut kaupunkiakin. Olen sopeutunut aina hyvin ja ollut ihan tykätty ja vähintään keskiverto työntekijä, mutta työt ovat olleet luonteeltaan sijaisuuksia rai projekteja, ja vakipaikkaa en ole onnistunut saamaan.
Nyt yksi pätkä taas loppuu ja nyt minusta tuntuu yhtäkkiä siltä, että en jaksa enää. Seuraavaa työpaikkaa ei ole tiedossa. Tuntuu etten jaksa enää innostua uuden paikan metsästämisestä kuten aiemmin. En jaksa enää myydä itseäni enkä yrittää koko ajan esittää vielä vähän parempaa kuin olenkaan. En jaksa enää sopeutua, mukautua, muuttaa, tutustua ja kiintyä taas uuteen työyhteisöön josta joutuu sitten taas pois. Tunnen itseni arvottomaksi ja että taistelen ja taistelen oikeudestani elää, mutta lopulta en kuitenkaan kelpaa. Ennen en ole ainakaan sanoittanut tunteitani näin mutta nyt tuntuu tältä.
Jos tekee koko elämänsä pätkätöitä, jääköhän siitä tunne, ettei koskaan ihan "riittänyt" tai päässyt turvaan niin sanotusti?
Onko täällä muita uupuneita määräaikaisia, miten jaksatte jatkuvassa muutoksessa?
-väsynyt
Kommentit (5)
Minulla määräaikaisuudet ovat alkaneet vasta täällä työelämän loppupäässä ennen eläkeikää (60 V.). Pitkällä työuralla ja meriiteillä ei ole mitään merkitystä. Jessus miten rasittavaa tutustua uusiin työntekijöihin ja asiakkaisiin ja sitten taas aloittaa alusta kaikki jossain muualla. Toivotan hyvää onnea sen vakipaikan löytymiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Märäaikaisuus on mielestäni ihan kivaa, enemmän ahdistaa kokoaikaisuus. Sieltä ei ole sosiaalissestikaan iin hyväksyttä jäädä pois. Määräikaisessa kettumaisessa paikassa tietään lopun tulevan. Nauti, karsi elämäsi minimiin.
Miksi et saa kokoaikaista työtä? Luulisi nyt sellaisenkin vuosien jälkeen kohdalle kosahtavan.
Jaksamista, ap! Ymmärrän hyvin tuntemuksiasi. Minäkin olen määräaikainen työntekijä. Tosin tällä hetkellä tilanne on sillä tavalla hyvä, että pätkä riittää ensi vuoden syksyyn. Sitten voi olla muutaman kuukauden työttömyys, ellei tämä pätkä pitene muutamalla kuukaudella, mitä on lupailtukin, mutta sen jälkeen on joka tapauksessa varma parivuotinen pätkä tiedossa.
Mutta joo, olen minäkin alkanut miettiä, kauanko tällaista jaksaa, kun ei voi keskittyä sataprosenttisesti siihen, mitä pitäisi tehdä, kun pitää kuitenkin jo etsiskellä uutta pätkää, mihin menee aikaa ja voimavaroja. Entä miten houkutteleva olen enää työntekijänä, kun tästä vielä ikäännyn? Joskus todella nousee mieleen masentavia ajatuksia ja uhkakuvia.
Minuakaan ei enää kiinnosta integroituminen uuteen työyhteisöön, kun joka tapauksessa joudun lähtemään pois korkeintaan parin vuoden jälkeen. Tosin olen siitä onnekas, että minun työpaikkani ovat enimmäkseen tuttuja eli olen päässyt useasti samaan paikkaan. Mutta välissä on vuosien taukoja, ja sinä aikana niissä työpaikoissa tapahtuu kaikenlaista: osa eläköityy tai lähtee pois, tilalle tulee uusia ihmisiä ja uusia käytäntöjä. Jään myös pakosta paljosta paitsi, vaikka pidänkin joihinkin hyviin (entisiin) työkavereihin yhteyttä.
Olen myös alkanut miettiä työmarkkinoilta pois jäämistä. Minulla on pieni paikka maaseudulla. Voisin myydä kaupungissa sijaitsevan kerrostalohuoneistoni ja kitkutella säästöjen ja tukien varassa. Mutta en tiedä, miten realistista se olisi. En haluaisi joutua TE-viranomaisten hyppyytettäväksi. Yrittäjäksi minusta ei ole. Haluaisin kuitenkin pois tästä oravanpyörästä.
Vähän samanlaisissa tunnelmissa minäkin siis olen. Mitään ratkaisua en osaa sanoa sinulle, ap, enkä itselleni. Olen kuitenkin pohjimmiltani optimisti.
Ymmärrän sua. Onhan tuo omalla kuluttavaa, kaikki mikä liittyy työpaikan etsintään ja vaihtoon. Jaksamisia, toivottavasti löydät joskus niinsanotusti oman paikkasi työelämässä.