Lue keskustelun säännöt.
Halusitko lapsia (vauvan, hoidettavan, itsesi kopion) vai halusitko enemmänkin perheen (yksikön ja elämäntavan) ?
06.11.2023 |
Kysymys voi olla hassu, mutta itselläni ei ole koskaan ollut vauvakuumetta tai tarvetta tehdä itselleni hoivattavaa seuralaista ja tällaisen tarpeen puutos on johtanut ajattelussani siihen että en halua lapsia vaikka tunnun pitävän lapsista enemmän kuin keskivertovanhempi.
Jossain kohtaa aloin ajatella, että olisi kaltaiselleni luontevampaa pohtia haluanko perheen. Biologinen tarve on aika turha siinä kohtaa ja voi johtaa lähinnä pettymyksiin, koska itse näen että lapsen haluaminen ja vauvakuume, hoivaamisen tarve on lyhyen aikavälin tarpeita ja perhe sitten vähän realistisempi ajattelutapa, jossa ei välttämättä tule vaikkapa yllätyksenä että oman lapsen persoona voi olla hankala eikä yhtään omaan sopiva ja perheen eteen pitää tehdä silti parhaansa. Eli vähemmän itsekäs ehkä.
Mitä mieltä?
Kommentit (29)
En halunnut kumpaakaan. Vahingossa sain molemmat enkä ole päivääkään katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan molemmat tietenkin. Ei lapsi ole mulle mikään pelkkä väline hankkia haluttu elämäntapa, vaan arvokas itsessään. Toiveissa on kuitenkin onnellinen ydinperhe, kaikille paras ratkaisu.
Mä halusin lapsen. Halusin itse asiassa kaksi lasta. Halusin nähdä ja kokea sen uuden ihmisen, joka on sekoitus minua ja miestäni, ja samalla oma persoonansa. Ja saman uudelleen, koska ajatus siitä, että samoista lähtöaineksista muodostuu jotain ihan uutta, oli kiehtova. (Toki oli myös ajatus sisarussuhteesta, perhedynamiikasta ym). Nautin siitä, kun tunnistan lapsistani joitain puolia, näen mieheni joissain eleissä ja ilmeissä, ja sitten löytyy niitä luonteenpiirteitä, jotka ovat ihan lapsen omia, poikkeaa meistä vanhemmista täysin. Ne on lapsen rasittavimpia piirteitä, tai suuria ylpeydenaiheita, kuinka toinen voi olla niin luonteva/hyvä jossain itselle vaikeassa asiassa.
Haluan enemmän perheen kuin lapsen/vauvan. En hanki lasta itsellisesti jos en löydä sopivaa miestä. Itsellisessä äitiydessä ei ole mitään väärää mielestäni mutta se ei ole minun juttu.
Alkuun taisin enemmänkin haluta lapsen/lapsia. En uskonut, että pystyisin useampaan lapseen. Esikoisen odotusaikana mulla oli mielikuvia lapsesta ja toiveita, että tämä olisi hyvin erilainen kuin itse olen, sukupuolesta lähtien. Ajatus lapsesta vanhempiensa kuvana ja jatkeena on narsistinen. Vanhemmat saa vaikuttaa lapsensa elämässä hyvin paljoon, nimeen, asuinpaikkaan, pienenä harrastuksiin, osittain myös sisarusten määrään. Siihen, mikä lapsi on sisimmässään, mielenkiinnonkohteisiin, luonteeseen vanhemmilla ei ole valtaa. Me tullaan tänne kaikki juuri sellaisina kuin olemme, vanhemmilla on velvollisuus opastaa ja kasvattaa, ympäristö muokkaa mitä muokkaa, jokaisella on geeninsä hyvässä ja pahassa, mutta uskon, että se mitä olemme kaiken sen alla, ei ole toisen ihmisen muokattavissa. Valitettavasti on vanhempia, joille lapset on vain sukunsa jatke ja näillä yritetään täyttää omat unelmat ja pönkittää statusta. Ylpeys on suuri, jos lapsi on "fiksu kuin äitinsä/isänsä", sillä on mummonsa nenä ja vaarinsa hiukset, eikä tutuille unohdeta kertoa jos lapsi kasvaessaan ottaa sukutilan haltuunsa/päätyy perheyrityksen palkkalistoille. Ihan kuin oma, uudenlainen ulkonäkö ja täysin edellisten sukupolvien vastainen elämänsuunta olisi huonompi juttu. Se siitä.
Esikoisen kasvaessa halusin vielä yhden vauvan. Samat toiveet taas. Lasten keskinäinen suhde on mahtavaa katseltavaa, varmaan onnellisin hetkeni toisen lapsen vauva-aikana oli kun ymmärsin, että näillä kahdella on vahva suhde, johon mulla ei ole sanavaltaa vaan tehtäväni on tukea sitä. Riiteleehän lapset usein, mutta ovat toisilleen äärimmäisen tärkeät. Kolmatta odottaessa pelkäsin sen muuttuvan, mutta siinä kohtaa oli jo selvää, että haluan ison perheen. Lapsista kasvaa aikoinaan teinejä ja se pelottaa, aikuisia jotka saattavat muuttaa tuhansien kilometrien päähän tai eivät välitä olla tekemisissä kanssani, mutta niillä luultavimmin on toisensa, omat elämänsä ainakin ja se on tämän kaiken hienous.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin perheen ja kokea vanhemmuuden. Lapsi on jo aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia vielä kolmekymppisenä. Olin siitä varma. Sitten pamahdin paksuksi, olin aivan kauhuissani, työstin asiaa, päätin peloistani huolimatta pitää lapsen, sain keskenmenon. Sen jälkeen tajusin, että enemmän kuin mitään haluan lapsen, äidiksi, muutosta, kasvua.
Nyt minulla on perhe, mies ja lapset. Olen hyvin kiitollinen. En ole analysoinut, miksi halusin lapsia (vaikka olen kyllä miettinyt, miksi en halunnut), sillä koin/koen sen enemmänkin biologisena "itsestäänselvyytenä", joka ohjaa kaikkien lajien käyttäytymistä. Mutta näin suoraviivaisesti en siis ajatellut ennen 30 vuoden ikää.
Ei ihmis tai muukaan laji ole juurikaan sen ohjailtavissa, että haluaa lapsia vaan että haluaa paritella. Tuosta hyvin vahvasta halusta on meidänkin lajin osalta lisäännytty ennen ehkäisyä hyvinkin nuorina ja yritetty pidättäytyä esiaviollisesta seksistä ettei tulisi raskaaksi.
Lisääntyä voi toki biologisesti haluta, olla vauvakuumetta jne mutta vasta modernilla ihmisellä on mahdollisuus valita. Ennen saatiin lapsia haluttiin niitä tai ei.
Biologisesti merkityksellistä on synnytyksen aiheuttama hormonimyrsky joka kiinnittää sen haluttomankin äidin lapseensa. Jos tämäkään ei toimi on ollut tädit ja isoäidit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kauan kun muistan, on ollut kristallinkirkas ajatus ettei lapset ole minun juttu, normaali lapsuus, sisaruksilla lapsia, en tiedä, mutta näin on edelleen ja hyvä niin, sopii minulle.
vela M57