En usko enää rakkauteen

Samoja tuntemuksia.

Miksi koitat puhua naisena? Olin jo muutenkin pidempään suunnitellut metsään muuttamista ja hiljalleen siihen tulee sauma.

Minä uskon, vaikka olenkin menettänyt sen. Väliaikaisesti. 32-vuotiaana ei ole edes vanha.

Ymmärrän tuskan 30 kymppisenä minäkin kriiseilin ja olin valmis ja haluaks parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa. En onneksi päässyt tai joutunut. Nyt jo noin 40 vuotiaana miehenä olen onneksi oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan omaa sinkkuuttani niin paljon, että en ole enää pidempään aikaan ollut valmis saati halukas etenemään parisuheeseen kenen tahansa kanssa. Ei olisi kummallekaan reilua, jos päällimäine tunne olisi, ajatus tai tunne tyytymisestä toiseen. En myöskään halua alkaa näyttelemään kiinnostunutta ja innostunutta, ellen sitä oikeasti ole.

Toki joitain kertoja on turhauttanut kun on treffaillut naista ja ennättänyt häneen ihastua ehkä jopa hieman rakastuakin mutta lopulta naine on halunnut edetä muutoin kuin parisuhteeseen kanssani.

olen onnekas, koska olen saanut kavereita ja ystävi sekä naisista että miehistä Ei se tietenkään sama asia ole kuin löytää ja kohdta se yksi ja erityine mutta ilman muita läheisiä ihmissuhteita olsin varmaan tullut jo hulluksi. En kuitenkaan ole erakko tai erityisen intro tai ekso -vertti vaan, jotain näiden ääripäiden väliltä.

Parisuhde on mahdollsiuus ei velvollisuus.

Itse tunnistan ajoittain moninaisen läheisyyden kaipuun ja haaveen toiveesta löytää itselle sopiva parisuhdekumppani kulkevan aallottaisina. Välillä huomaan miltein lakkaamatta ajattelevani asiaa ja läheisyyden kaipuu ja halu tulla rakastetuksi ja saada mahdollisuus rakastaa tosita ovat seikkoja, jotka tuntuvat (melkein) jo ruumiillsiena kipuna samalla kun täyttävät mielen.

Toisinaan on onneksi tyynempää ja sitä ei osaa edes, ainakaan aktiivisesti ajatella tai tuntea, ettei ole ketään vierellä, ei ketään jota kaivata erityisesti ei ketään erityistä, jonka kanssa  yhdessämoninkertaistaa ilota ja onenn hetket tai vaihtoehtoisesti murtaa ja särkeä ne ei niin mukavat ja suorastaan vastenmieliset ja hyvin ikävätkin asiat, joita me kaikki vuorollamme joudumme kohtaamaan ja elämään niiden kanssa, olimme sitten sinkkuja tai parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuskan 30 kymppisenä minäkin kriiseilin ja olin valmis ja haluaks parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa. En onneksi päässyt tai joutunut. Nyt jo noin 40 vuotiaana miehenä olen onneksi oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan omaa sinkkuuttani niin paljon, että en ole enää pidempään aikaan ollut valmis saati halukas etenemään parisuheeseen kenen tahansa kanssa. Ei olisi kummallekaan reilua, jos päällimäine tunne olisi, ajatus tai tunne tyytymisestä toiseen. En myöskään halua alkaa näyttelemään kiinnostunutta ja innostunutta, ellen sitä oikeasti ole.

Toki joitain kertoja on turhauttanut kun on treffaillut naista ja ennättänyt häneen ihastua ehkä jopa hieman rakastuakin mutta lopulta naine on halunnut edetä muutoin kuin parisuhteeseen kanssani.

olen onnekas, koska olen saanut kavereita ja ystävi sekä naisista että miehistä Ei se tietenkään sama asia ole kuin löytää ja kohdta se yksi ja erityine mutta ilman muita läheisiä ihmissuhteita olsin varmaan tullut jo hulluksi. En kuitenkaan ole erakko tai erityisen intro tai ekso -vertti vaan, jotain näiden ääripäiden väliltä.

Parisuhde on mahdollsiuus ei velvollisuus.

Itse tunnistan ajoittain moninaisen läheisyyden kaipuun ja haaveen toiveesta löytää itselle sopiva parisuhdekumppani kulkevan aallottaisina. Välillä huomaan miltein lakkaamatta ajattelevani asiaa ja läheisyyden kaipuu ja halu tulla rakastetuksi ja saada mahdollisuus rakastaa tosita ovat seikkoja, jotka tuntuvat (melkein) jo ruumiillsiena kipuna samalla kun täyttävät mielen.

Toisinaan on onneksi tyynempää ja sitä ei osaa edes, ainakaan aktiivisesti ajatella tai tuntea, ettei ole ketään vierellä, ei ketään jota kaivata erityisesti ei ketään erityistä, jonka kanssa  yhdessämoninkertaistaa ilota ja onenn hetket tai vaihtoehtoisesti murtaa ja särkeä ne ei niin mukavat ja suorastaan vastenmieliset ja hyvin ikävätkin asiat, joita me kaikki vuorollamme joudumme kohtaamaan ja elämään niiden kanssa, olimme sitten sinkkuja tai parisuhteessa.

Sanasi koskettivat syvästi. Kiitos niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuskan 30 kymppisenä minäkin kriiseilin ja olin valmis ja haluaks parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa. En onneksi päässyt tai joutunut. Nyt jo noin 40 vuotiaana miehenä olen onneksi oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan omaa sinkkuuttani niin paljon, että en ole enää pidempään aikaan ollut valmis saati halukas etenemään parisuheeseen kenen tahansa kanssa. Ei olisi kummallekaan reilua, jos päällimäine tunne olisi, ajatus tai tunne tyytymisestä toiseen. En myöskään halua alkaa näyttelemään kiinnostunutta ja innostunutta, ellen sitä oikeasti ole.

Toki joitain kertoja on turhauttanut kun on treffaillut naista ja ennättänyt häneen ihastua ehkä jopa hieman rakastuakin mutta lopulta naine on halunnut edetä muutoin kuin parisuhteeseen kanssani.

olen onnekas, koska olen saanut kavereita ja ystävi sekä naisista että miehistä Ei se tietenkään sama asia ole kuin löytää ja kohdta se yksi ja erityine mutta ilman muita läheisiä ihmissuhteita olsin varmaan tullut jo hulluksi. En kuitenkaan ole erakko tai erityisen intro tai ekso -vertti vaan, jotain näiden ääripäiden väliltä.

Parisuhde on mahdollsiuus ei velvollisuus.

Itse tunnistan ajoittain moninaisen läheisyyden kaipuun ja haaveen toiveesta löytää itselle sopiva parisuhdekumppani kulkevan aallottaisina. Välillä huomaan miltein lakkaamatta ajattelevani asiaa ja läheisyyden kaipuu ja halu tulla rakastetuksi ja saada mahdollisuus rakastaa tosita ovat seikkoja, jotka tuntuvat (melkein) jo ruumiillsiena kipuna samalla kun täyttävät mielen.

Toisinaan on onneksi tyynempää ja sitä ei osaa edes, ainakaan aktiivisesti ajatella tai tuntea, ettei ole ketään vierellä, ei ketään jota kaivata erityisesti ei ketään erityistä, jonka kanssa  yhdessämoninkertaistaa ilota ja onenn hetket tai vaihtoehtoisesti murtaa ja särkeä ne ei niin mukavat ja suorastaan vastenmieliset ja hyvin ikävätkin asiat, joita me kaikki vuorollamme joudumme kohtaamaan ja elämään niiden kanssa, olimme sitten sinkkuja tai parisuhteessa.

Sanasi koskettivat syvästi. Kiitos niistä.

Lämmin kiitos Sinulle kiitoksestasi ja kaunista syksyä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän tuskan 30 kymppisenä minäkin kriiseilin ja olin valmis ja haluaks parisuhteeseen kenen hyvänsä kanssa. En onneksi päässyt tai joutunut. Nyt jo noin 40 vuotiaana miehenä olen onneksi oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan omaa sinkkuuttani niin paljon, että en ole enää pidempään aikaan ollut valmis saati halukas etenemään parisuheeseen kenen tahansa kanssa. Ei olisi kummallekaan reilua, jos päällimäine tunne olisi, ajatus tai tunne tyytymisestä toiseen. En myöskään halua alkaa näyttelemään kiinnostunutta ja innostunutta, ellen sitä oikeasti ole.

Toki joitain kertoja on turhauttanut kun on treffaillut naista ja ennättänyt häneen ihastua ehkä jopa hieman rakastuakin mutta lopulta naine on halunnut edetä muutoin kuin parisuhteeseen kanssani.

olen onnekas, koska olen saanut kavereita ja ystävi sekä naisista että miehistä Ei se tietenkään sama asia ole kuin löytää ja kohdta se yksi ja erityine mutta ilman muita läheisiä ihmissuhteita olsin varmaan tullut jo hulluksi. En kuitenkaan ole erakko tai erityisen intro tai ekso -vertti vaan, jotain näiden ääripäiden väliltä.

Parisuhde on mahdollsiuus ei velvollisuus.

Itse tunnistan ajoittain moninaisen läheisyyden kaipuun ja haaveen toiveesta löytää itselle sopiva parisuhdekumppani kulkevan aallottaisina. Välillä huomaan miltein lakkaamatta ajattelevani asiaa ja läheisyyden kaipuu ja halu tulla rakastetuksi ja saada mahdollisuus rakastaa tosita ovat seikkoja, jotka tuntuvat (melkein) jo ruumiillsiena kipuna samalla kun täyttävät mielen.

Toisinaan on onneksi tyynempää ja sitä ei osaa edes, ainakaan aktiivisesti ajatella tai tuntea, ettei ole ketään vierellä, ei ketään jota kaivata erityisesti ei ketään erityistä, jonka kanssa  yhdessämoninkertaistaa ilota ja onenn hetket tai vaihtoehtoisesti murtaa ja särkeä ne ei niin mukavat ja suorastaan vastenmieliset ja hyvin ikävätkin asiat, joita me kaikki vuorollamme joudumme kohtaamaan ja elämään niiden kanssa, olimme sitten sinkkuja tai parisuhteessa.

Samoja juttuja. Nyt 44v. Jonkinlainen suruprosessi kai käyty loppuun, unelmien kuoleminen? Yksi rakastuminen koettu, joka päättyi hylkäämiseen ja rakkauden haluun saada lapsi/lapset toisen kanssa. Jossain 37-38 v kieppeillä alkoi  vähentyä kaipuu rakastua. Nyt on ystävissä jo avioeron kokeneita ja hylättyjä, sekä naisia ja miehiä, antaa kaikille voimaa vertaistuki ja puhuminen avaa uusia näkökulmia.  

N

Hyvä kuulla teidän kokemuksia. Luulen että ajan kanssa "pystyn luopumaan" kumppanuuden haaveesta paremmin. -ap

Luulen, että rakkaus on aina todellista ja mahdollista, olen 65 vuotias enkä parisuhteessa, leski.

Itse rakastuin ensimmäistä kertaa romanttisesti ja molemminpuolisesti vasta 48-vuotiaana. Olin kyllä ollut pitkissäkin suhteissa ennen sitä mutta rakkautta en ollut kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Itse rakastuin ensimmäistä kertaa romanttisesti ja molemminpuolisesti vasta 48-vuotiaana. Olin kyllä ollut pitkissäkin suhteissa ennen sitä mutta rakkautta en ollut kokenut.

Täällä vähän samanlainen kokemus. Vasta 42-vuotiaana koin ns. "Aitoa rakkautta" ekaa kertaa. Sitä ennen olin ollut huonoissa suhteissa. Eli toivoa on.

Joo, tuskaatuskaa

Ihmiset ei jotenkin ymmärrä tai halua ymmärtää sitä, että lähtökohta sille että voi aidosti rakastaa toista ihmistä omana itsenään on se että rakastaa ensin itseään ja on onnellinen myös yksin omassa seurassaan ja muiden läheistensä seurassa.

Jos parisuhdetta yritetään löytää sen takia, että toinen tekisi itsestä kokonaisen, niin silloin ihminen ajattelee että ei pysty olemaan onnellinen ilman toista ja laittaa samalla liian suuret odotukset kumppanille. Kukaan ei pysty täyttämään tällaisia itsensä ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja sitten petytään kerta toisensa jälkeen kun sitä täydellistä kumppania ei löydykään.

Rakkaus on vain 7-kirjaiminen sana, sanoisin.