Miten yliopiston alusta selviää? Kaikki hirveän rankkaa!

Tekstisi oli kuin omasta kynästäni seitsemän vuotta sitten. Odotin opintojen alkua kovasti. Kuitenkin minusta tuntui fuksisyksynä, että voimavarat eivät riitä kaikkeen, mihin "pitäisi," ja että abivuonna vaivanneet masennus-, ahdistus- ja unettomuusoireet alkoivat iskeä päälle uudelleen.

Suurin pelastus tuli, kun annoin itselleni luvan ottaa rennommin. En käynyt bileissä, koska tuntui, etten jaksa. Hyväksyin, että opettelen vielä toimimaan akateemisessa maailmassa ja että on ihan okei, jos kaikista kursseista ei tule hyvää arvosanaa. Eihän työelämässäkään oleteta, että kaikki tutkinnon osa-alueet kiinnostavat saati ovat hallussa, ainakaan omalla alallani, jossa varsinkin kanditason tutkinto on vain yleissivistävä pohja myöhemmälle erikoistumiselle.

Jäin toki hieman ulkopuolelle porukoista, mutta löysin myöhemmin fuksivuoden aikana luennoilta samanhenkisiä ihmisiä, jotka eivät myöskään niin välittäneet bileistä. Esimerkiksi ryhmätehtävissä ne fuksiviikoilla kaverustuneet tuppasivat klikkiytymään keskenään, ja me "rannalle jääneet jämäpalat" tajusimme, että meillähän on ihan kiva jengi tässä. Nyt käsittääkseni yliopistolla on taas lähiopetustakin, eli muita sentään pääsee näkemään luennoilla ja tehtävien parissa.

Söin mielialalääkkeitä pahimman ahdistusvaiheen yli, mutta ne eivät oikein tuntuneet auttavan. En tiedä omasta tilanteestasi, mutta minulla kotoa muutto ja oman asunnon hommaaminen asuntosäätiöltä oli käännekohta ahdistuksen ja amsennuksen taittumisessa. Tarvitsin sen maiseman vaihdoksen, vaikka vuokrakämpän vahvistusilmoituksen tultua sähköpostiin itkinkin keittiön pöydän ääressä, miten en halua muuttaa. Heti kun pääsin omaan kämppääni ja sisustin sen mieleisekseni, koin olevani vapaampi tekemään ja elämään tavallani. Näin jälkikäteen ajatellen osa lukioajan oireilustani johtui siitä, että halusin itsenäistyä ja aikuistua, mutta kotona elin yhä teinin roolissa, ja perhepiirissä oli paljon jännitteitä. Se stressi oli vienyt voimavarani niin, että yliopiston alkaessa minulla ei ollut, mistä ammentaa.

Neuvoni sinulle on, että älä pelkää hakea keskusteluapua omien voimavarojesi ymmärtämisen ja priorisoimisen tueksi, vaikka sen saaminen onkin joskus kiven alla (tämän tiedän kokemuksesta.) Äläkä epäröi elää niin kuin itsestäsi hyvältä tuntuu, vaikka se ei olisikaan se normin mukainen tapa. Itse opin kunnolla käsittelemään asioita vasta työelämässä, kun rohkenin hakeutua psykoterapiaan. Se on sääli sinänsä, että hukkasin monta vuotta epäröiden omaa tekemistäni ja sitä, onko tämä minun alani, kun kaiken aikaa minun tarvitsi vain löytää se, missä itse olen hyvä, ja uskaltaa elää sen mukaisesti. Kontekstin vuoksi, valmistuin lakimieheksi, mutta tein lopulta stereotyyppisiä lakimiehen töitä eli asiakastoimeksiantojen hoitoa ja konsultointia hyvin lyhyen aikaa. Tajusin valmistuttuani, että ongelma koko yliopistoajan ja työurani alkumetrien ajan oli ollut oma ajatusmaailmani: olin ajatellut itseäni tietynlaisissa työtehtävissä ja tietynlaisena ihmisenä ja miettinyt, että minun pitää sopia ko. muottiin, ja stressannut, jos en sovi. Nykyään teen itseäni enemmän kiinnostavaa työtä eli projektinhallintaan ja tutkimiseen/tiedonhakuun painottuvia hommia asianajotoimistossa. 

Kaikkea hyvää sinulle!