Naiset ei halua parisuhdetta introverttisen miehen kanssa

Introverteillä ei yleensä ole paljoa kavereita. Nainen tarvitsee miehen, jolla on kavereita, että hän voi laittaa miehen valintatilanteeseen: Joko kaverit tai minä.

Milloin olisi aikaa sille parisuhteelle?

Jos kaikki aika menee vain pelatessa 🙄

Yleensä parisuhteessa halutaan tehdä asioita yhdessä sen kumppanin kanssa.

Ei mitään ongelmaa. En jaksa ekstroverttejä, kuin lyhyinä annoksina.

Vierailija kirjoitti:

Introverttiys ei sinussa ole se ongelma, vaan tuo pelaaminen. Jos ei mitään älykkäämpää tekemistä keksi, ei kiinnosta.

Riippuu vähän että mitä pelataan. ;)

Vähän enemmän vois käydä muuallakin kuin kaupassa, ihan välillä vaan.

Höpö höpö. Mun nainen tykkää kun nörttään koko ajan koneella ja se saa touhuta mitä haluaa asunnossa ja harrastaa omia juttujaan. Tottakai jos pyytää mua auttamaan tms. käymään kaupassa niin kaikki hommat hoituu. Ja kyllä pannaan 2-3 kertaa viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän enemmän vois käydä muuallakin kuin kaupassa, ihan välillä vaan.

No vaikka lenkillä. Ryyppääminen ei kiinnosta.

Introvertiksi itsensä kokevia on yhtä erilaisia kuin on määriäkin. Introvertti nainen kyllä kiinnostaisi. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi. Ehkä konkreettisesti jotakin että konsertissa kumppani ensisijaistaa mukavaa ryysiksestä vapaata istumapaikkaa kuin päästä iholle muun yleisön kanssa eturiviin. Tai mieluummin piknikille puistoon kuin jononjatkoksi johonkin avajaispäiväänsä viettävään trendiravintolaan. Tai mieluummin vakaata päätöstä jättää väliin kun jossakin jaetaan taas ilmaisia ämpäreitä. Eli ehkä jotain luontaista ja riidatonta kykyä osata välttää ekstroverttien unelmajuttuja. Koska ei tosiaan ole pakko eikä velvollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Olen introverttinainen, ja en haluaisi introverttiä miestä.

Olen muutenkin se kivireki jotka muut joutuvat vetämään perässään, että edes joskus lähtisin pois vanhoista ympyröistä, joten toinen samanlainen tässä jamassa olisi aikamoinen muumioitumisen alku.

Noin minäkin kuvittelin, mutta ei se vaan toimi koska itseään on mahdoton alkaa muuttamaan noin merkittävällä tavalla. Ei, vaikka se oma "unelmaminä" olisi kuinka menevä ja puhelias joka saa vain lisää virtaa muiden ihmisten kohtaamisista.

Ensin joo on ihan kiva kun on kaikenlaista menoa ja tekemistä mihin ei itsekseen saa itseään houkuteltua, mutta nopsaan siihen uupuu että pitää olla koko ajan menossa ja/tai tekemässä ja pitäisi jaksaa jutella. Ja mikä pahinta, se ekstroverttihän ei uuvu ikinä vaan haluaa edelleen jutella tauotta ja mennä sekä tehdä koko ajan jotain. Sitten kun itseä ei enää niin huvitakaan niin alkaa se jatkuva narina ja naputus kuinka ennenkin mentiin ja miksei enää huvita ja minkä mykkäkoulun sä nyt aloitit ja jopa epäilyt onko sulla joku toinen ja blaablaablaa..

Sitten alkaa vaan ärsyttää koko tyyppi eikä huvita mikään enää vähääkään.

Parempi vaan hyväksyä itsensä just sellaisena kuin on ja katsella suht samanlaista kaveria.

Mä en katselisi miestä joka ei osaa seurustella vieraiden tai ystävien kanssa.

Menemässä ei tarvii niin kauheasti olla. Varmaan yli puolet menoistani on omia treenejäni, kavereiden tai lasten kans menoja. Miehen ei tarvi olla joka paikkaan lähdössä. Mutta jos olis ihan aina valittamassa ettei jaksa lähteä tapaa ihmisiä, ravintolaan tai matkalle niin menis vaihtoon.

No kyllähän se pitkälti näin on. Mutta on naisissakin introverttejä, jopa niin äärimääisiä tapauksia että viihtyvät enimmäkseen kotona. Heitä vain ei tahdo löytää mistään, kun viihtyvät siellä kotona.

Vierailija kirjoitti:

m29 kirjoitti:

kyllä minusta tuntuu enemmän naisten ahdistuvan ulospäin suuntautuneesta miehestä. introvertti on se tyypillinen ideaalipuoliso fantasioissa.

Niin, fantasioissa, joka sanoo kaikkiin naisen mielihaluihin vain "kyllä rakas"

Erikoinen tämä kuvitelma monilla parisuhteesta, että siinä ollaan käytännössä aivan kaikesta täysin vastakkaista mieltä mitä toinen.

Mistä ihmeestä tämä ajatus oikein kumpuaa? Vai onko tosiaan niin, että ne kumppanit on aina valittu puhtaasti ulkoisin kriteerein vaikka nimenomaan se ajatus- ja arvomaailman, luonteen sekä elämäntapojen ja elämänrytmin yhteensopivuus olisi huomattavasti tärkeämpää kuin kuppikoko tai mahamakkarat?

On ilmeisen vieras ajatus, että toisella ei olisi "mielitekoja" joihin pitää vastentahtoisesti myöntyä vaan sitä on itsekin ihan samalla kannalla valmiiksi, koska kumppanin kanssa ollaan sopivasti samanlaisia.