Onko tyttöjä helpompi kasvattaa kuin poikia? Vai toisinpäin?

Riippuu enemmän muista ominaisuuksista kuin sukupuolesta. Lapsen temperamentista ja siitä, kuinka hyvin se sopii yhteen vanhemman oman temperamentin kanssa. Siitä, onko lapsi enemmän ns. oman tiensä kulkija vai helposti kavereiden vietävissä. Onko kyseessä erityislapsi ja jos näin on, minkä suuruisia haasteita hänellä on ja missä asioissa. Toki joissain perheissä suhtautuminen tyttöihin ja poikiin on lähtökohtaisesti erilaista ja se näkyy kasvatuksessa. Tyttöjä saatetaan holhota enemmän mutta toisaalta poikia kohtaan saatetaan olla tarpeettoman ankaria, jos oletus on se, että pojat tarvitsevat aina tiukkaa kurinpitoa. Mutta jos vanhemmalla itsellään ei ole mitään asenteita tai ennakko-oletuksia, niin muut tekijät vaikuttavat sukupuolta enemmän siihen, kuinka "helppoa" lasta on kasvattaa.

Vanhemman tehtävä on oppia tuntemaan se oma lapsi ja kasvattaa tätä hänen luonteen vaatimalla tavalla. Me kaikki olemme ih-mi-si-ä ja kaikki ihmiset ovat yksilöitä ja erilaisia. 

Komppaan, että temperamentti vaikuttaa eniten.

Jos lasketaan mukaan kaikki lapset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä työni kautta, yleensä tytöt käyttäytyvät paremmin kuin pojat. Huonoiten käyttäytyvä lapsi, jonka olen tavannut, oli tyttö ja tavattuani hänen äitinsä se selitti paljon. Nämä ovat henkilökohtaisia kokemuksiani ja muilla saa olla eri mielipiteet.

Vierailija kirjoitti:

Jos lasketaan mukaan kaikki lapset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä työni kautta, yleensä tytöt käyttäytyvät paremmin kuin pojat. Huonoiten käyttäytyvä lapsi, jonka olen tavannut, oli tyttö ja tavattuani hänen äitinsä se selitti paljon. Nämä ovat henkilökohtaisia kokemuksiani ja muilla saa olla eri mielipiteet.

Kun lapsi avaa suunsa hän puhuu kodistaan. 

Kyllä se riippuu yleensä muista tekijöistä kuin sukupuolesta. Mutta yhden yhteisen tekijän olen huomannut huonosti käyttäytyvien murrosikäisten tyttöjen suhteen: Vanhemmat antavat periksi tytön ainaisen valittamisen (motkotuksen, purppaamisen, kaikki-muut-saa-ja-tottakai-minulta-kielletään-puheen) edessä. Varsinkin äidit antavat periksi. ANTEEKSI äidit (olen itsekin äiti ja syyllinen)!

Eli nämä tytöt ovat oppineet käyttämään hyväkseen luovutusvoittoa: ensin kielletään ja kielletään, uhkaillaan että puhelin lähtee, uhkaillaan kotiarestilla, taskurahan poistamisella. . . ja sitten ei tapahdukaan mitään.

Tytöt ovat siinä iässä kielellisesti poikia parempia. Ja tytöillä on silloin, kun hän etsii itseään, hankalampi suhde äitiin, kuin pojilla. Lisäksi edelleen on niin, että äidit viettävät enemmän aikaa lasten kanssa kuin isät. Äidit eivät aina kertakaikkiaan jaksa niitä kiukkuisia keskusteluja, joilla tytöt käyvät äitinsä hermoille. Nämä käsittääkseni ovat osasyitä.

Tyttökatraassa (4) kasvaneena ja kolmen pojan äitinä sanoisin, että ainakin tässä tapauksessa pojat ovat paljon selkeämpiä, vähemmän säätöä, vähemmän kiukuttelua ja loputonta puhetta ja oikuttelua, vähemmän psykologisointia ja "lapsellista juonittelua". Pojat ovat siitä kivoja, että kun homma on tehtävä, se tehdään. Mukinoita ei kuulu. Kaikki tämä johtuu tietysti hyvin erilaisista olosuhteista, eri aikakaudesta ja monista muista seikoista. Mutta näin meillä.

Pojat ovat helpompia.

Meillä on tasa-arvo ja molemmat saa samanlaisen kasvatuksen. Vapaata on niin kauan kuin käyttäydytään asiallisesti. Harvinaisen fiksuja ovat. Ikinä eivät vingu ja vongu mitään. Ennemmin ovat vaatimattomia. Hoitavat koulunsa itsenäisesti. Yleensä aina vastaus on kyllä jos jotain pyytävät.