Minä HAJOAISIN jos joku lähisukulainen kuolisi

Monen, joka sanonut, ettei kestäisi, olen kuitenkin nähnyt kestävän uskomattomia tapauksia.

Jotenkin sitä vain selviää, ihminen on rakennettu sellaiseksi. Sellaiset ihmiset kasvavatkin ehyiksi ja kokemustensa kautta viisaiksi, jotka antavat itsensä hajota jos siltä tuntuu ja kokoavat sitten pala palalta uudelleen.

Ei ole paljon vaihtoehtoja. Tuskin poismennyt haluasi läheisten lamaantuvan. Itseä auttoi lasten kanssa oleminen, olivat tärkeitä papalle, joten heidän vaalimisensa auttoi pahimman yli.



Uskomatommalla tavalla selvisi hetki kerrallaan.

Eikä se sitä tarkoita että suru ei olisi valtava, vaan sitä vaan, että elämä silti jatkuu ja niistä muista läheisistä on huolta pidettävä. t. yksi jonka isä kuoli jouluaattona.

in jo ajoissa, niin osaa sitten aikanaan surra surunsa, eikä jää märisemään, että kuinka mulle nyt saattoi näin käydä, kun ei kellekään muulle koskaan...

minulle pahin kokemus oli 18v:na 32v tätini kuoleminen syöpään. Pienten lasten äiti otettiin pois, pysähdytti monen muunkin maailman vuosiksi.

joilla on kuollut joku rakas ihminen. En halua olla loukkaava ketään kohtaan.



ap

Kuolema on asia, jolta tuskin tulet välttymään.

minusta ainakin on ollut jotenkin rauhoittavaa tehdä suunnilleen samaa kuin ennenkin. Esim. kun äitini kuoli ihan yllättäin, en halunnut sairaslomaa, koska tuntui että töissä sain keskittyä muihin asioihin kuin murehtimiseen. Nyt kun mieheni kävi katsomassa vakavasti sairasta äitiään toisella paikkakunnalla, hän sanoi palattuaan, että on hyvä kun on perhe, työ jne. oma elämä mihin palata. Mutta eri ihmiset surevat eri tavoin, ei siihen ole oikeaa tapaa. Ennakolta ei ainakaan voi suunnitella miten suree, eikä pelätä turhaan etukäteen.

t. ap

ja siinä mielessä hajosinkin, että miehen piti jäädä viikoksi kotiin auttamaan kun isäni yllättäen kuoli. sen jälkeen hänen piti palata töihin ja vaikka olin aivan musertunut enkä saanut mitään oikein aikaiseksi, niin ei siinä tilanteessa oo vaihtoehtoja kun on lapsia kotona. pakkohan ne vaipat on vaihtaa ja ruokaa antaa. vaikka ei jaksaisi suuressa surussa huolehtia muista hyvä jos itsestäkään, niin silti lapsista on huolehdittava. ehkä tavallaan se auttaa myös hiukan selviytymään, kun on pakko selviytyä arjesta, ei voi heittäytyä liian syvälle suruun ja murheellisiin ajatuksiin vaikkakin ne ovat koko ajan läsnä.

Kun on lapsi tai lapsia niin ne on vaan hoidettava. Ei siinä auta käpertyä minnekään suremaan, kun on omat velvollisuudet surusta huolimatta hoidettava. Vaikeaa se on ja todella rankkaa mut niin se vaan menee.

Sen tiedon kanssa on vain jaksettava elää.

vaikkakin hautaan olen laskenut lapseni ja isäni. Näiden " tärkeimpien" lisäksi monia muitakin läheisiäni.

...lohduttavaista sanoista. -17

4 vuotta sitten kun lapsi oli 3-vuotias...lapsi auttoi selviämään ja jatkamaan arkea. ja ystävät ja vanhemmat olivat tukena.



oman lapsen menetys on kyllä asia, josta selviäminen olisi varmasti vaikeinta maailmassa.

Kun äitini vuosia sitten yllättäin kuoli oli se kova paikka. Olimme niin läheiset ja kuin parhaat ystävät. Pari kuukautta oli tosi vaikeaa, mutta miehen tuki ja lapset auttoi eteenpäin. Suru on jäljellä edelleen.



Sitten kun lapselleni tuli kuolemantuomio, niin voin sanoa, että kyllä aika moneen kertaan harkitsin ajavani päin rekkaa tai kalliota. Ainoa mikä esti, oli se toinen lapsi. Ja jotenkin olen päivästä päivään selvinnyt tähän asti. Lopulllinen menetys on vielä edessä, mutta lähestyy vääjäämättä. Kai siitäkin jotenkin selviää, kun on pakko. jossain asioissa ei elämä anna vaihtoehtoja. Joku kestää , joku ei ja loput sinnittelee.

Tosin sitten jää helposti suru surematta. Minä mennä porskutin ja jaksoin ja yritin ja pidin pääni pystyssä ja olin ah-niin-pirun-reipas ja järjestin hautajaisia ja tilasin kukkia ja hösäsin vaatteita ja valitsin virsiä....



Kun olisi pitänyt vetää syvään henkeä ja surra. Kaikessa rauhassa, edes hetki.