Miksei jotkut vanhemmat osaa arvostaa lasta?

Äitini entinen mies, siis biologinen "isäni" aikoinaan yritti kaikkensa luistaa vastuusta. Niin elatusvastuusta kuin kaikesta muustakin. Perui tapaamisia ja käyttäytyi niiden harvijen tapaamisten aikana törkeästi, etten enää halunnut mennä sinne. Sitten parin vuoden kuluttua tämä mies yritti pakottaa minua sinne, mutta eipä koululaista enää voinut pakottaa sinne. Samaan aikaan tämä mies alkoi tehdä kiusaa mm. vastustamalla kaikkea ihan periaatteesta, jätti passiasiani hoitamatta ja yritti estää kaikkea mahdollista, kesäleiriä, luokkaretkeä sekä kaikkia muita arjen asioita. Jätti elatusmaksut maksamatta koska hänen mukaansa minä ja äiti ei oltu toimittu siten kuin hän olisi halunnut. Se toki oli pieni asia ja oikeastaan hyvä niin.

Minulla oli lapsuudesta asti ollut elämässäni äidin kumppani joka oli ollut minulle käytännössä isä. Meillä oli aidompi vanhemman ja lapsen välinen suhde kuin tuon edellämainitun miehen kanssa ikinä. Aloin kutsua häntä isäksi kun olin n. 10v. Hän myös adoptoi minut kun olin koululainen. Totta kai tuo biologinen "isä" vastusti myös adoptiota ja yritti estää sen, mutta adoptio toteutui siitä huolimatta, koska adoption katsottiin olevan minun etuni.

Etävanhemmat joskus tuntuu kuvittelevan että se lapsi vaan on itsestäänselvyys joka on ja pysyy vaikka miten tekisi kiusaa. Sitten ihmettelevät, kun lapsen perhe hakeekin perheensisäistä adoptiota tai lapsi ei muuten halua olla tekemisissä.