Jos minulla olisi vain esikoiseni..

.. niin kyllä minä ajattelisin olevani hyvä vanhempi. Hän on mukava, joustava, reipas, (useimmiten) hyväntuulinen, empaattinen, tykkää koulusta, on kavereita. Ajattelisin, että olenpa minä hyvin lapseni kasvattanut. Saattaisin jopa ajatella, että miten nuo jotkut muut ei osaa, kun heidän lapsensa käyttäytyvät jotenkin huonommin.
Onneksi syntyi myös kuopus, niin että minä tipahdin ylemmyyden tunteistani. Hän on aivan yhtä rakas ja hurmaava, mutta toisenlainen. Impulsiivinen, eläväinen, uhmaavakin. Kun ei mene mielensä mukaan, niin johan saattaa räjähtää. On saanut kuulla pelätä päivän lopuksi, että mitä hän on taas tänään tehnyt. Se, että oli hyvä päivä ei siis olekaan mikään itsestäänselvyys. Olen välillä ollut väsynyt, uupunut ja huolissani. Se on kuluttavaa. Jos hän olisi ainokaiseni, niin pitäisi itseäni varmaan huonona vanhempana. Mitä olen tehnyt niin väärin, että hän käyttäytyy välillä niinkuin käyttäytyy?
Nostan hattua kaikille erityislasten vanhemmille. En tiedä, onko kuopukseni sellainen. Haastava nyt välillä ainakin. On helppoa olla hyvä vanhempi, kun lapsella kaikki sujuu tai ei edes suunnilleen. Väitän, että kymmenen kappaletta sellaista on helpompi kuin yksi sellainen, jolla on suuria erityistarpeita. Tai ehkä enemmänkin. Kai se on vaan aika sattumaa, että millainen sieltä sattuu syntymään. Paljon toki vanhempikin voi tehdä, mutta joidenkin kanssa tie on alkujaan paljon tasaisempi.