Onko teidän läheisillänne ollut tai onko tällä hetkellä syöpä?

Joo, mun äidillä. Laittamalla terveellistä ruokaa.

Kuinka ulkopuoliset ihmiset suhtautuvat maskinkäyttöön? Sitähän alettiin vähätellä koronarokotusten jälkeen.

Läheiset on mun syöpä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli syöpä, josta ainakin tällä hetkellä olen parantunut. Jos olisin asunut yksin, olisi ollut vaikeaa leikkauksen jälkeen ja sytostaattihoitojen jälkeen. En pystynyt käymään kaupassa, laittamaan ruokaa tai esim. vaihtamaan lakanoita sänkyyn. Onneksi mies hoiti kaiken ollessani sairas. Mutta yksinäiselle tuollainen käytännön apu on tarpeen.

Läheisiltä toivoin lähinnä normaalia kanssakäymistä, ettei olisi koko ajan puhuttu vain sairaudestani, että olisi hetkeksi päässyt normaaliin elämään unohtaen syövän. Toki mukavaa , että läheiset aluksi aina kysyivät vointiani, mutta sitten siirryttiin muihin aiheisiin keskusteluissa.

Miehen kanssa emme suostuneet ajattelemaan, että kuolisin tähän. Syöpähoitojen aikaansaamasta kaljustanikin

vitsailimme molemmat.

ihana mies sulla :_)

Äitilläni oli syöpä pari vuotta sitten. Autoin kuskaamalla hoitoihin ja tietenkin hakemalla kun valmis. Kävin kaupassa, tein ruokaa jääkaappiin ja yritin parhaani mukaan lohduttaa huonoina päivinä. Autoin missä voin ja olin öitä seurana tarvittaessa.

Äitini kuoli pääsiäisen tienoilla nopeasti edenneeseen haimasyöpään.

Olen ainut lapsi ja siinä parhaani mukaan elin rinnalla

Sairauden edetessä hoidin kaikki käytännön asiat ja hoitoalan koulutuksella meidän äitio tytär suhde muuttui hoitaja/hoidettava suhteeksi.

Vaikka on henkisesti äärimmäisen rankkaa seurata läheisen hiipumista,persoonan muuttumista,ja sitä mitä kaikkea tuo kamala sairaus tuo niin olkaa läsnä

-koulukaveri melkein kuoli lymfoomaan

-koulukaveri kuoli aivokasvaimeen

-armeijakaveri kuoli liposarkoomaan

-vaimon kaveri melkein kuoli munasarjasyöpään

-ammattikoulukaveri sai kivessyövän mutta parantui helpolla

Onhan noita

M34

Minulla on syöpähoidot juuri menossa, sytostaatit. Olen 40 perheenäiti. Eniten on auttanut omat vanhempani, aivan käytännössä siivoamalla ja tekemällä ruokss, hoitamalla lapsia. Sanomattakin selvää että mies on nyt ns vetovastuussa perheen kuvioista.

Ystävien yhteydenotot ovat tärkeitä, kahvittelut ja kävelyt. Syöpähoidossa vointi vaihtelee, samoin se mitä minun kannattaa milloinkin tehdä. Eli esimerkiksi tiettynä aikana hoitoa olen käynyt kahvilassa hiljaiseen aikaan ja maskin kanssa. Kun vastususkyky on huono, autoajelu virkistää. Kannattaa kysyä, mitä apua tarvitaan. Oli ihanaa kun minulle sanottiin että "olen käytettävissä..".

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli pääsiäisen tienoilla nopeasti edenneeseen haimasyöpään.

Olen ainut lapsi ja siinä parhaani mukaan elin rinnalla

Sairauden edetessä hoidin kaikki käytännön asiat ja hoitoalan koulutuksella meidän äitio tytär suhde muuttui hoitaja/hoidettava suhteeksi.

Vaikka on henkisesti äärimmäisen rankkaa seurata läheisen hiipumista,persoonan muuttumista,ja sitä mitä kaikkea tuo kamala sairaus tuo niin olkaa läsnä

Kieku kirjoitti:

Minulla on syöpähoidot juuri menossa, sytostaatit. Olen 40 perheenäiti. Eniten on auttanut omat vanhempani, aivan käytännössä siivoamalla ja tekemällä ruokss, hoitamalla lapsia. Sanomattakin selvää että mies on nyt ns vetovastuussa perheen kuvioista.

Ystävien yhteydenotot ovat tärkeitä, kahvittelut ja kävelyt. Syöpähoidossa vointi vaihtelee, samoin se mitä minun kannattaa milloinkin tehdä. Eli esimerkiksi tiettynä aikana hoitoa olen käynyt kahvilassa hiljaiseen aikaan ja maskin kanssa. Kun vastususkyky on huono, autoajelu virkistää. Kannattaa kysyä, mitä apua tarvitaan. Oli ihanaa kun minulle sanottiin että "olen käytettävissä..".

Juuri näin! Voimi sinne🙏

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli pääsiäisen tienoilla nopeasti edenneeseen haimasyöpään.

Olen ainut lapsi ja siinä parhaani mukaan elin rinnalla

Sairauden edetessä hoidin kaikki käytännön asiat ja hoitoalan koulutuksella meidän äitio tytär suhde muuttui hoitaja/hoidettava suhteeksi.

Vaikka on henkisesti äärimmäisen rankkaa seurata läheisen hiipumista,persoonan muuttumista,ja sitä mitä kaikkea tuo kamala sairaus tuo niin olkaa läsnä

Tähän laitoin sydämen, mut botti sen poisti. Eli: sydän!

Äidilläni on levinnyt rintasyöpä. Ei halua hoitoa vaan sairaus saa viedä.

Ollaan paljon yhdessä. Nauretaan ja itketään. Puhutaan vakavia ja ihan puutaheinää. Kysyn aina lähtiessä, että haluaako hän minun tuovan jotain. Ne on pieniä toiveita; joku herkku tai hyvä juoma. Tai joku rakas esine (hän ei siis ole kotona).

Hoidetaan hänen puolestaan kaikki asiat. Äiti saa vain olla.

Olen itse sairastanut syövän. Eniten mieleen jäivät pienet hetket, kun joku muisti olemassaoloni. Työkaverit lähettivät kukkatervehdyksen tai whatsapp viestin. Poika lähti kuskiksi sairaalareissuun, puoliso toi kassillisen hedelmiä kaupasta, anoppi, äiti tai kummitäti soitti.

Varsinkin puhelut läheisiltä olivat tärkeitä, kun en jaksanut ottaa vieraita vastaan. Anopin kanssa olemme puhuneet enemmän kuin edeltävän 25 vuoden aikana yhteensä. Puhuimme kaikesta mahdollisesta omista lapsuusmuistoista päivän politiikkaan. Yleensä sairaus ohitettiin lyhyellä voinnin tiedustelulla. Äitini kanssa teimme tämän kesän viljelysuunnitelmaa ja tuskailtiin sukulaisten päättömyyksiä. Eli puhuimme enimmäkseen kaikesta muusta kuin sairaudesta. Äidille kehittyi terävä kuulo aistimaan vointini ja hän valitsi selvästi puheenaiheet sen mukaan miten jaksoin.

Sitä vastoin koin raskaaksi erään vanhemman läheisen soitot, koska hän jäi vatvomaan sairauttani ja säälitteli koko ajan. Täytyy tunnustaa, että joskus jätin vastaamatta hänen puheluihinsa, jos olin jo valmiiksi alamaissa.

Puolison tuki ja läheisyys oli kuitenkin tärkeintä. Se arjessa läsnä olo. Se, että on joku, joka koskettaa muutekin kuin pistääkseen neulan läpi jo valmiiksi kipeästä ihostani. Halaus on parasta lääkettä.

Äidilläni oli. Aluksi juteltiin paljon mutta lopuksi katsottiin yhdessä televisiota. Yksinäisyys oli paha mutta samalla ei jaksanut nähdä ihmisiä.

Itselläni oli syöpä ja rankkojen hoitojen aikana olisin toivonut kavereiden pitävän yhteyttä tai käyvän kylässä. Yhteydenpito oli täysin itsestä kiinni ja hoitojen vietyä voimat en jaksanut sitä tehdä itse. Äidistä näin, että hän oli itkenyt ja se oli ainoa tunteenilmaisu jonka läheisistä näin. Voihan sitä sairaalle sanoa, että pelottaa yms. mutta velloa ei kuitenkaan tarvi. Yksinäisyys ja pelko ovat päällimmäiset asiat mitä tulee sairausajasta mieleen näin jälkeenpäin kun aikaa ajattelee.

Äitini kuoli syöpään jo kauan sitten. En pystynyt paljoa auttamaan omista rajoitteistani johtuen. Olin esim. tuon sairauden diagnosoinnin aikaan itse työtön, täysin tuloton ja kärsin omista traumaattisista kokemuksistani johtaneista mielenterveysongelmista, joita en tuossa vaiheessa osannut vielä oikein diagnosoida tai sanoittaa. Ainakin se hyöty tästä oli, että ymmärsin heti tilanteen vakavuuden ja tajusin muuten asioita, joista en puhunut kenellekään koskaan. Tutkin salaa mm. äitini papereita ja sain selville olleeni vahinko. Olin järkyttynyt hetken kunnes tajusin sen selittävän monia asioita. Kuolemaa en sitten kokenut tarvetta surra mitenkään kun olin käsitellyt asiat jo aikaisemmin, eikä siihen olisi toisaalta ollut mahdollisuuttakaan. Vuosia myöhemmin sainkin sitten autismikirjon diagnoosin ja se ja sen erilaiset oireet varmasti selittivät tuotakin käytöstäni. Tietysti kuntakokeilussa ja sosiaalityöntekijä ja joku muukin diagnoosistani tietävät, mutta en varsinaisesti näiden ulkopuolella ole tästä kertonut, enkä myöskään aio kertoa. Jos siis sairastuisin itse esim. syöpään en siitä kenellekään varsinaisesti kertoisi. Haluan samanlaista kohtelua kuin kaikki muutkin. Valitettavasti jo pitkäaikaistyöttömänä moniongelmaisena autismikirjolla olevana kohteluni on ollut aivan hirveää. Työtönhän se tosin Suomessa se kaikkein huonoin kohdelluin on.

Entä jos ei ole ketään, joka välittäisi?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ei ole ketään, joka välittäisi?

Noinhan voi olla parisuhteessakin. Puoliso pakenee syöpää vaikka uusiin harrastuksiin tai sivusuhteeseen. Haluaa itse tuntea olevansa elossa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Voisi sanoa siivoan 2x kk niin kauan kuin apua tarvitset, jos haluat.  Nämä on näitä käytännön asioita. Ulos syömään ei kannata pyytää, hoidot vievät ruokahalut.

Ruokahalut eivät lähde kaikilta,jokaisella on omanlaisensa elimistö  miten mihinkin hoitoon reagoi. Sairastan patantumatonta,levinnyttä syöpää ja ruoka kyllä maistuu.Paljon rakkautta , se jo antaa hyviä muistoja ja lämmittää sydäntä. Olla läsnä.