Onko teidän läheisillänne ollut tai onko tällä hetkellä syöpä?

Eikö kenelläkään ole kokemuksia? Minua pelottaa enkä halua näyttää pelkoa sairaalle omaisilleni.

Riippuu tarvitseeko ja haluaako hän apua, ja minkälaista apua. Kysy häneltä. Syöpäpotilaatkin osaavat keskustella.

Eihän se läheisyys siihen sairauteen lopu.

On ollut ja on. Ihanhan se riippuu syövän tilanteesta ja ihmisestä itsestään, miten voi auttaa. Joku tarvitsee henkistä tukea, toinen ei. Kuuntelija tarvittaessa kelpaa varmaan lähes kaikille mutta surkuttelun ja voivottelun voi todellakin ymmärtää jättää tekemättä. Jos ei ole paha vaihe, ei tarvitse välttämättä mitään sen enempää kuin normaalistikaan. Pahassa vaiheessa voi sitten taas olla tarve kaupassakäynnille ja ihan kaikelle avulle. Mutta kuten sanottu, ihmis- ja tilannekohtaista. Ystävällinen huomioiminen ja olemassaolo ja kuuntelu tärkeintä. Siitähän se kaikki muu selviää.

Oma äitini kuoli aivokasvaimeen 58-vuotiaana. Se oli rankkaa aikaa katsoa vierestä toisen sairastamista. Lähipiiri keskittyi tukemaan äitiäni ja hänen kuolemansa jälkeen oli vasta oikeasti aikaa surutyölle.

Vierailija kirjoitti:

Eihän se läheisyys siihen sairauteen lopu.

Meillä vähän loppui. Olimme todella läheisiä äitini kanssa, mutta, kun hän sairastui , hänen persoonallisuus muuttui kuin taikaiskusta. Ja en missään nimessä syytä siitä, jos sulle annetaan kuolemantuomio niin eipä ihme, että muuttuu. 

Lisäksi äitini varmasti yritti koko ajan myös jollain tavalla säästää meitä lapsia surulta ja huolelta.

Yritin sitten tehdä mahdollisimman pitkään mahdollisimman normaaleita asioita. Mutta olisin ollut fiksu, jos olisin hakenut meille enemmän jotain ulkopuolista apua kaiken käsittelyyn. Sen saaminen vain tuntui niin vaikealta, että tuossa ahdistuksessa ei ollut voimia hakea. 

Mutta mitä avoimemmin voi puhua, sitä parempi varmasti

Suomessa noin joka kolmas ihminen sairastuu syöpään jossain vaiheessa elämäänsä. Joten kyllä niitä syöpäpotilaita ihan kaikkien lähipiirissä on. 

Tärkeintä kai on, ettei hylkää sitä sairastunutta. Häneltä itseltään voi kysyä suoraan, minkälaista tukea hän kaipaisi.

Jos on vanhempi henkilö esim ikkunoiden pesu tms on iso apu, koska hoidot vievät voimia.

Jos on varaa niin vien johonkin ulos kauniiseen luontopaikkaan tms.

Jos voi ja ehtii tarjotuu tarvittaessa autokuskiksi.

Kun kuolema kolkuttaa voi olla halua jutella salattuja asioita, eli jos mahdollista (ja halua) joku diakoni tai pappi, sielunhoitaja tms jolla on vaitiolo velvollisuus, voisi rauhoittaa mieltä. Tämän tapaamisen järjestäminen..

Vanhemmalla oli parantumaton syöpä.

Systeemi ei toimi, ja kipulääkityksenkin saamisen kanssa sai tapella. Yritin huolehtia hänen asioistaan ja oikeuksistaan. Oli siitä jotain hyötyä. Saatiin vietettyä jotain laatuaikaa sentään yhdessä. Olkaa läsnä, kysykää mitä henkilö tarvitsee ja haluaa. Pitäkää jöötä lääkäreille ja hoitsuille ja sairaalassa.

Voisi sanoa siivoan 2x kk niin kauan kuin apua tarvitset, jos haluat.  Nämä on näitä käytännön asioita. Ulos syömään ei kannata pyytää, hoidot vievät ruokahalut.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa noin joka kolmas ihminen sairastuu syöpään jossain vaiheessa elämäänsä. Joten kyllä niitä syöpäpotilaita ihan kaikkien lähipiirissä on. 

Tärkeintä kai on, ettei hylkää sitä sairastunutta. Häneltä itseltään voi kysyä suoraan, minkälaista tukea hän kaipaisi.

Suomalaiset juuri sanovat, että heidät hylätään vakavammin sairastuessa. Siksi minä haluaisin toimia toisin. En vain halua mennä tilanteeseen sillä tavalla, että toinen luulee minun velvollisuudentunnosta auttavan.

Ensimmäinen minulle tullut ajatus syövästä oli, että ketun epäreilua ja miksi juuri hänelle? Olen vieläkin järkyttynyt. En varmaan saa ikinä kysymyksiini vastauksia.

Vierailija kirjoitti:

Voisi sanoa siivoan 2x kk niin kauan kuin apua tarvitset, jos haluat.  Nämä on näitä käytännön asioita. Ulos syömään ei kannata pyytää, hoidot vievät ruokahalut.

Luin lääkityksistä, että ne vievät immuniteetin. Maskin käyttö sujuu minulta vieläkin. Samoin käsihygienia.

Riippuu potilaasta. Jos hoidot ovat rankkoja, voi tarjoutua auttamaan arjessa, kuten käymään kaupassa. Jos potilasta pelottaa, voi tarjota keskusteluapua tai tulla mukaan onkologin vastaanotolle tueksi.

Mulla on itselläni ollut syöpä ja arvostin todella paljon niitä ystäviä ja sukulaisia jotka pitivät yhteyttä ja tarjosivat käytännön apua. Ei tarvitse osata sanoa mitään ihmeempää, se jo lämmittää sydäntä kun joku on kiinnostunut. Huonoin muisto jäi sisaruksesta joka ei sitten kokenutkaan asiakseen tukea minua vaikka luulin että oltiin läheisiä. 

Riippuu tosiaan tapauksesta, mitä jaksaa ja mitä kaipaa. Itse kaipasin sitä, että joku pitäisi yhteyttä. Lapset kyllä olivat kiitettävästi paikalla ja apuna, mut olisin kaivannut ystävien viestejä edes. Aika vähiin ne jäivät. Yksi ystävä, joka ollut se läheisin ja tärkein oli poissa lähes täydellisesti. Ja ollut etäinen sen jälkeenkin. Tämä yllätti eniten, et läheiset alkavat kriiseilee tällaisessa tilanteessa.

Kuulostele ja kuuntele, pidä yhteyttä silloinkin, kun toinen ei ehkä jaksa vastata.

Autoajelullekin olisin ailloin mielelläni lähtenyt, kun mitään ei jaksanut. Olis ollut vaihtelua siihen paihoinvoinnissa vellomiseen.

On ollut ja ovat kuolleet pois.

Minulla on myös ollut syöpä ja pidin siitä että ystävät jakoivat omia asioitaan normaalisti niin kuin ennenkin. Syövästä ja kaikista hoidoista sai tarpeeksi sairaalassa enkä jaksanut vatvoa niitä enää ystävien kanssa. Mutta riippuu varmasti ihmisestä. En itse mielelläni jaa muutenkaan tunteita joten en halunnut sairastuessakaan tehdä niin. Saa olla peloissaan ja niin sairastunutkin on. Ihan pelkät tekstarit lämmittivät ja kaikki yhteydenotot mistä kävi ilmi että olen jonkun mielessä. Jaoin tietoa milloin olen missäkin hoidossa, jotta kaverit pysyivät kartalla eikä tarvinnut miettiä milloin olen tavoitettavissa

Äidillä on ja tällähetkellä ei etene. Eniten ollaan yritetty sanoa ettei murehtisi aikuisten lastensa pärjäämistä kun hänestä aika jättää. Koska me kyllä selviämme Hän ei juuri puhu tilanteestaan ja yrittää elellä kotonaan, silloin kun puhuu on kuunneltava. Teemme käytännön juttuja avuksi. Isällä oli syöpä, se ei ollut pääsyy kuolemaan vaan perussairaus joka vei.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini kuoli aivokasvaimeen 58-vuotiaana. Se oli rankkaa aikaa katsoa vierestä toisen sairastamista. Lähipiiri keskittyi tukemaan äitiäni ja hänen kuolemansa jälkeen oli vasta oikeasti aikaa surutyölle.

Otan osaa. Eikö voinut leikata tai antaa sädehoitoa?

Minulla oli syöpä, josta ainakin tällä hetkellä olen parantunut. Jos olisin asunut yksin, olisi ollut vaikeaa leikkauksen jälkeen ja sytostaattihoitojen jälkeen. En pystynyt käymään kaupassa, laittamaan ruokaa tai esim. vaihtamaan lakanoita sänkyyn. Onneksi mies hoiti kaiken ollessani sairas. Mutta yksinäiselle tuollainen käytännön apu on tarpeen.

Läheisiltä toivoin lähinnä normaalia kanssakäymistä, ettei olisi koko ajan puhuttu vain sairaudestani, että olisi hetkeksi päässyt normaaliin elämään unohtaen syövän. Toki mukavaa , että läheiset aluksi aina kysyivät vointiani, mutta sitten siirryttiin muihin aiheisiin keskusteluissa.

Miehen kanssa emme suostuneet ajattelemaan, että kuolisin tähän. Syöpähoitojen aikaansaamasta kaljustanikin

vitsailimme molemmat.