Tuomas on kunnon mies, vaikka onkin vähäjärkinen ja suuressa määrässä mielenviassa.

Mieheni veli Tuomas Hiskinpoika on mongoolian tylsämielinen.

Hän on nyt 37-vuotias, mutta ainoastaan 139cm pitkä ja painaa 27 kiloa. Hän oli lapsena suuressa määrässä riisillinen ja on sen vuoksi vaikeasti epämuodostunut eikä siksi voi esimerkiksi kävellä, mutta hän on silti oikein kiltti ja suloinen. Aikaisemmin hän oli 20 vuotta vaivaistalossa, mutta nytten hän on asunut 4 vuotta perheessämme. Hän on yleensä mieheni pirtin nurkkaan hänelle tehdyssä aitauksessa että hän ei pääsisi esimerkiksi tippumaan kaivoon, eksymään metsään, polttamaan itseään uunissa olevassa tulessa tai hukkumaan järveen. Hän on suuressa määrässä keuhkotautinen, tylsämielinen, raajarikko, halvattu, suurista, kirkkaista silmistään huolimatta sokea, maahankaatumatautinen ja suuressa määrässä mielenvikainen mutta kuitenkin hyväluonteinen ja hurskas mies, kuka ahkerasti rukoilee Jumalaa varjelemaan häntä "siltä joka kummittelee", millä erikoisella sananparrella hän kuvailee kouristuskohtauksiaan joita onneksi tulee melko harvoin, koska niiden aikana hän huutaa hirveästi, ulostaa ja virtsaa alleen, repii ryysyjään, kolhii päätään seinään ja mylvii kauheasti. Nöyrä ja vaatimaton hän on, ei kaipaa muuta kuin että hänellä on muutamat hupikalunsa kuten puuhevonen, ruoaksi hän tyytyy muutamaan pettuleivän palaan, perunankuoriin ja pieneen piimämukiin päivässä. Sunnuntaina hän on todella onnellinen, jos hän pienen voinokareen tai kupin kahvia tai sokerikorpun puolikkaan tai hiukan suolasilakkaa perunankuorien kanssa. Silloin hän hihkuu kovasti ja huutaa, että "hurraa, hurraa, hurraa". Paljon vaivaa hänestä kyllä on, en minä sitä kiellä, mutta kyllä hänestäkin on ollut iloakin. Viime kesänä hän oli silloin 8-vuotiaan tyttäreni vahtimisen alaisena ulkona, kun silloin 8kk vanha Ananias-poikani oli jotenkin päässyt pois kehdostaan ja konttamaan avonaisen oven kautta ulos ja suoraa järveen, missä hän meinasi jo melkein hukkua, mutta juuri silloin Tuomas oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oli vetänyt Ananiaksen hiuksista kiinni vetäen maahan. Kuulin, kuinka lapset kovasti ulkona huusivat, että "Pikku veikko hukkui" ja syöksyin salamana paikalle, mutta juuri silloin näin, kuinka Tuomas ojensi Ananiaksen 8v Eevastiina-tyttärelleni ja sanoi, että "Eevastiina vie pikku pentu Eevastiinan äidin luo". Silloin hän semmoisenlaisen urotyön teki, että hän myöhemmin sai oikein kunniakirja ja palkinnon pappilassa ja vielä oikein pullakahvit tarjottiin hänelle kuin ihan oikealle ihmiselle. Se mitali on kaikesta tärkein Tuomakselle ja sitä hän usein katselee sanoen, että "Tuomas on kunnon mies"