Mitä voin tehdä enää? 3v9kk poika on aivan mahdoton. APUA.
Poika on aina ollut kovapäinen ja -tahtoinen, mutta nyt on homma karannut käsistä. Aamusta asti kaikki on yhtä eitä. Kaikki on huonosti, mikään ei kelpaa, äiti on tyhmä ja isi joutaa roskikseen. Pikkuveljeä (2v.) kiusataan liian kovin ottein. Mikään ei tehoa, ei nätti puhe ja selittäminen, ei suostuttelu, ei uhkailu, ei nurkka-aresti, kivojen asioiden peruminen. Ei mikään. Hetki menee ja taas sama meno päällä.
Paljon elämänmuutoksia on ollut vajaan puolen vuoden sisään. Muutto, toisen pikkusisaruksen syntymä, isä töissä melkein aina. Vain pienen hetken illasta on kotona läsnä.
Ulkoillaan päivittäin, lapset kotihoidossa. Harrastuksissa ei tällä hetkellä käydä koska poika halusi jokin aika sitten pitää taukoa. Hänen kanssaan on aina touhuttu ja vietetty aikaa paljon. Luettu, rakennettu legoilla, tehty junarataa, piirrelty ja vaikka mitä. Huomiota on saanut, myös henkilökohtaista huomiota.
Mikään ei silti suju enää. Missä vika?
Kenelläkään muulla tällaista?
Kommentit (3)
Poika on vasta 1 v 8 kk, mutta tutulta kuulostaa. Muutto toiselle paikkakunnalle ja päiväkodista kotihoitoon siirtyminen ei sujunut ilman uhmaa. Meillä auttoi selkeä arjen rytmittäminen. Heti aamupalan jälkeen ulos, perhekerhoon tai kirjastoon, satoi tai paistoi. Sieltä lounasta valmistamaan kotiin ja päiväunille. Lapsen herättyä välipala ja taas ulos, kunnes päivällistä laittamaan kotiin. Illalla yhdessäoloa, lukemista, leikkimistä, saunassa tai kylvyssäkäyntiä, iltapala ja nukkumaan. Se ulkoilu ja muiden lasten seura on todella tärkeä juttu. Jos esim. sateen takia ulkoillaan vain aamupäivällä, niin koko ilta on aivan mahdotonta riehumista ja kieltojen uhmaamista. Eli tehkää leikkipuistosta (mielellään sellaisesta, jossa käy paljon muitakin lapsia) toinen koti.
juttelin eilen 28 vuotta lastenhoitajana toimineen ihmisen kanssa oman poikani käytöksestä ja siitä jatkuvasta EI, EI, EI, EI:stä (siis kaikkeen mahdolliseen). Hän sannoi tuon lohdullisen lauseen, että nelivuotiaat pojat ovat yleensä tosi hankalia käsitellä. Ei tarvitse lapsella olla ADHD tai joku hahmottamishäiriö eikä vanhempien tarvitse syyllistää itseään kaikesta mahdollisesta, kun lapsen kanssa on vaikeaa. Nelivuotias alkaa tajuta oman erillisyytensä ihan toisessa mittakaavassa kuin aikaisemmin ja se tuottaa lapselle suorastaan murrosikään verrattavaa mielenmyllerrystä, joka sitten purkautuu kaikkena hankalana ja epätoivottuna käytöksenä. Jostain luin, että jos vanhemmat tykkäävät nelivuotiaastaan, niin he suorastaan tulevat jumaloimaan häntä sitten murrosiässä. Mutta tästä neljänvuoden uhmasta en ainakaan minä ollut kuullut ennen kuin pääsin sen sitten ihan käytännössä kokemaan.
Eli tsemppiä, pitkää pinnaa ja armahtavaisuutta omaa vanhemmuutta kohtaan!
lapsella pää pyörällä?
- Oletko koettanut vaihtoehtoja: kun sieltä tulee se ei, annetaan valita vain kahdesta: laitatko punaisen vai sinisen puseron?
- Seuraako mukavan asian kieltäminen heti: nyt ei sitten mennä ulos (ei siis niin, että ensi viikolla et pääse ulos)
- Tarrataulu: kun syöminen sujuu (tms) saa heti yhden tarran tauluun. Kun tarroja on vaikka 5, pääsee valitsemaan kaupasta kivan lelun, isin kanssa elokuviin tms. kivaa
- Onko oman ikäisiä kavereita? Jos pikkusisarus on tasan 2v, ei hänestä taida kovin paljon leikkiseuraa olla?
- Onko tarpeeksi ulkona, syökö hyvin, saako vitamiineja? Pimeä vuodenaika ja yleiskuntokin vaikuttavat mielialaan.
Ja sitten: voi hyvin vain olla jokin vaihe, joka olisi joka tapauksessa, vaikka ei olisi pikkusisarusta, isi olisi koko ajan kotona ja vanhassa kodissa asuttaisiin...
Tsemppiä teille! t. Nimim. samojen asioiden kanssa painiskellaan meilläkin