Onko teillä lapsuudenkotia?

Ei ole minkäänlaista. Isäni kuoli kun olin 15. Äiti jakeli vanhat lelunikin pois ja mielestään joudin itsenäistymään.

Omilla lapsillani tulee olemaan lapsuudenkoti ja lapsuudenmökki ja kaikki rakkaat tavarat tallella.

Vanhempani ovat kuolleet, ja lapsuudenkotini on myyty.

Ei ole enää. Kun isä kuoli 8 v sitten myytiin tontti romutaloineen ja uusi omistaja pisti talon sileäksi ja rakensi kokonaan uuden. Tuossa talossa ehdin kylläkin asua vain 5 v ennen kuin muutin pois opintojen perässä. Sitä ennen muistoja parista eri asunnosta.

Jotkut vaatii äidin säästää kaikki lapsuus tavarat vaikka ovat vähän alle 50v tai yli 50v..Lulevat vanhuksilla varastotilaa ja kuitenkaan ei aikuislla lapsilla koskaa ole  aikaa  niitä haka omiin koteihinsa.

on, mutta se jatkaa elämää uuden perheen kotina. lapsuuden koti myytiin vanhempien kupsahdettua. meillä jäljelle jääneillä kaikilla on ihanat muistot kotitalosta, ja pääasia, että nyt niitä muistoja saa vuorostaan nuorempi perhe, joka jaksaa talon kanssa puuhastella.

Noup. Täysi-ikäiseksi tullessa olin muuttanut jo melkein 10 kertaa (4 eri paikkakuntaa) ja vanhemmatkin eronneet ja myyneet sen viimeisimmän omakotitalon, missä asuttiin.

Mulla on kaksi lapsuudenkotia. Ensimmäiset 9 vuotta asuin lapsuudenperheeni kanssa 63-neliöisessä kaupungin  vuokrakolmiossa. Meitä lapsia oli kolme ja meillä oli yhteinen lastenhuone. Tuossa kodissa muistan ennen nukkumaanmenoa jutelleeni pikkuveljen kanssa, jännittääkö seuraava päivä, kun oltiin menossa päiväkotiin ensimmäistä kertaa. Oli paljon kivoja pihaleikkejä ison lapsilauman kanssa, kirkonrottaa ja pesäpalloa. Ulkoiltiin paljon ja me lapset käytiin hiihtämässä ja luistelemassa omin päin. Paljon hyviä muistoja tuolta ajalta, jotka eivät niinkään liity siihen kotiin, vaan ympäristöön ja ihmisiin.

9-19-vuotiaana asuin toisessa lapsuudenkodissani, joka oli suurempi kerrostaloasunto, mutta siitä ympäristöstä tuli ankea slummi sinä aikana kun siellä asuttiin. Koti oli ok, mutta syrjässä se oli ja mitään kavereita minulla ei siellä ollut, kun kävin koulua eri paikassa. Äidille se koti tuntui olevan kuin taivas, koska se oli omistusasunto. Ei hän pystynyt ymmärtämään, miksei kukaan meistä lapsista halunnut sitä itselleen. Eli siellä kuitenkin onnellisena, kunnes muistisairaus vei lukkojen taakse. Tuosta ympäristöstä minulla ei ole mitään hyviä muistoja ja ahdisti käydä siellä kotona äidin luona silloin kun äiti eli, juna-aseman seudulla oli ties sun mitä juoppoa notkumassa.

Myös omalla lapsellani on kaksi lapsuudenkotia ja vielä syntymäkoti erikseen, missä asui kaksi ensimmäistä kuukautta. Tai ehkä pikemminkin hänellä on lapsuuskoti ja nuoruuskoti, tässä meidän nykyisessä kodissa hän ehti asua kunnolla vain kolme vuotta, ennen kuin meni lukioon muualle ja kävi kotona viikonloppuisin ja lomilla. Lukion jälkeen hän muutti omaan kotiinsa. Hänellä itsellään on ne lapsuustavarat, mitä hän on halunnut säilyttää. Hänelläkin varmaan muistot liittyvät enemmän siihen asuinympäristöön kuin itse asuntoon.