Vaikea teini-ikä, näin jälkikäteen tarkasteltuna on helppo sanoa että olisi pitänyt toimia toisin teinin kanssa

Mutta rehellisesti sanottuna jos eläisin sen ajan uudelleen teinin vanhempana, en usko että mitään olisi tehtävissä toisin, ainakaan merkittävässä määrin.
Teini eristäytyi. Pienenä oli oikea halipoika, ihana kaikkien ilo. Sisaruksia hänelläon 2, joiden kummankin teini-ikä meni ohi ilman suurempia ongelmia ja ovat löytäneet paikkansa tässä yhteiskunnassa. Tämä oireileva nuori on syöksynyt syrjäytymiskierteeseen, jollaista kukaan ei osannut odottaa. Mitkään ulkoiset tekijät eivät ennakoineet sitä. Nuorta on mahdotonta auttaa, mikäli ei itse sitä halua. Vaikean murrosiän ja varhaisaikuisuuden seuraaminen vierestä on traumatisoivaa. Sitä toivoo aina lapsilleen parasta, mutta heitä ei voi pelastaa heiltä itseltään. Muilla vastaavia kokemuksia?