Lue keskustelun säännöt.
Rajalla keikkuva vanhoillislestadiolainen
kukkanen
12.06.2023 |
Miten olette selviytyneet tilanteessa, jossa koette yksinäisyyttä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, ei oikein löydy omanlaista seuraa........
Sitten toisaalta ei ole kavereita yhteisön ulkopuoleltakaan, kun tullut elettyä yhteisössä ja huonommin luonut kontakteja muihin yhteisön ulkopuolelle.
Nyt ei enää tunnu siltä, että haluaisi olla osa lahkoa. Ei tunnu enää omalta. Mutta sitten tuntuu, että tippuu kokonaan sosiaaliseen tyhjiöön, jos ei olisi enää sitä pientäkään tunnetta kuulua johonkin porukkaan. Kun yhteisön ulkopuoleltakaan ei ole liikaa ystäviä.
Moni yhteisöstä lähtenyt tuntuu elävän tosi erilaista elämää kuin itse, monella on perhe hajonnut enkä sitten osaisi lähteä parisuhteessa olevana bilettämään eronneiden kanssa. Tai tuntuu, että ne ketkä tiedän omalta paikkakunnalta, ovat sellaisia.
Muutoin kyllä haluaisin alkaa olla tekemisissä yhteisöstä lähteneiden kanssa, uskoisin , että jaamme paljon samaa ja yhteinen sävel löytyisi heti. Mutta miten heitä löytää!? Nykyään niin moni vaan ei käy ry:n tapahtumissa niin ei oikein edes tiedä tällaisia meidän kanssa samassa tilanteessa olevia.
Kinkkinen tilanne...
Kommentit (39)
Tee vaan itsenäinen päätös lähteä tuosta lahkosta. Luovut lahkosta, et uskosta tai uskomisesta tai miten sitä haluaakaan kuvailla.
Et tule olemaan koskaan sujut itsesi kanssa, jos jäät yhteisöön.
Kirpaisee, mutta se kannattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mulla kavereita on vl-yhteisestö, mutta ehkä tällä paikkakunnalla missä asun, omanhenkisten löytäminen on vaikeampaa ollut. Varmaan siksi, koska olen niin vähän käynyt tapahtumissa. Ja kun siellä ei käy, niin eipä kyläkutsuja luonnollisestikaan tule juurikaan.
Välillä tuntuu tosi selkeästi, että tämä oli tässä ja heissulivei, sitten taas välillä tulee hetkiä että ei, kyllä tässä on jotain turvallista ja tuttua josta on vaikea luopua. Mutta ehkä kaipaan sosiaaliseen elämääni OMAN HENKISIÄ IHMISIÄ ja että voisi ihan vapaasti sitten viilettää menemään omalla tyylilläni. Toki, nytkin olen sitä tehnyt, että mutta ehkä hieman "yleisöä kunnioittaen".
Mutta kyllä sitä miettii, että mitä ihmettä roikun mukana, kun en vaan koe olevani mukana. Ja että eipä kyläkutsuja heru. Varmaan ovat osa tehneet jo omat päätelmänsä, että olen "maailmallinen" enkä enää kelpaa sillä tavalla joukkoon mukaan. Joka sinänsä on ihan ymmärrettävää mutta turkaisen surkeaa, että kyllähän se vaan kielii siitä, että ei siinä porukassa todellakaan sitten hyväksytä ihan kaikkinensa.
Tiedän kyllä ne ihmettelyt esimerkiksi, että "nehän käy aika harvoin seuroissa". Ja sitten siitä supinaa ja säpinää ja juorun alkajaisia ;)
Mutta onko olemassa jotain somealustoja, josta voisin löytää ex-vl tyyppejä omalta alueeltani?
Pointti on se usko. Jos et usko samoin, et usko samoin. Jos uskot niin uskot.
Kaverit on sitten toissijaista. Takerrut lillukanvarsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän takerru!
Ihmissuhteet elämän aikana on TODELLA tärkeitä.
Ei kukaan yksinäinen uskovainen vaan ole oikeasti onnellinen
Olen ollut yhteisössä 32 vuotta, syntymästä saakka. Asumme suht ison rauhanyhdistyksen alueella ja en ole koskaan saanut sieltä yhtään kaveria. Kyläkutsujakaan ei ole tullut seuroissa kuin muutamalta miehen sukulaiselta :D kaverit ei asu saman ryn alueella, vaan lähialueella pienen ryn puolella.
Olen tutustunut alueella asuviin vanhoillislestadiolaisiin,ensin naapurissa asuvaan ja sitten hänen kauttaan saanut kaveriporukan, joka tosin on jo hiipumaan päin. Tuosta kaveriporukasta jäi yksi oma ystävä, muutama puolittainen kaverisuhde ja muut ovat kuin ilmaa nykyään, ellei nähdä koko porukalla.
Olen ollut "yksinäinen susi" koko elämäni 12 vuotiaasta eteenpäin, sillä silloin oma elämäni ei enää ollut samanlaista kuin koulukavereiden (meikkaaminen, tanssi, ohjelmat, poikaystävät, myöhemmin alkoholi, baarikäynnit..). Olen kulkenut koiran kanssa harrastuksissa ja viettänyt aikaa metsässä. Samanhenkisiä on ollut vaikea löytää, varsinkin, kun työskentelen ns. Epätyypillisessä työssä vl naiselle (en siis ole esim. mikään sosiaalialan ihminen) eikä luokallani ole koskaan ollut muita lestoja. Miehen löysin tuosta kaveriporukasta. Olen tottunut olemaan yksin, tai oman puolison kanssa. Paljon vieraillaan myös vanhemmillani, siellä asuu pikkusisaruksia kotona ja tarvitsevat aikuisen läsnäoloa ja hyväksyntää. Silti välillä olisi ihanaa soitella ystävölle, valittaa asioita, touhuta jotain yhdessä jne. Yritän kuitenkin keskittyä siihen kaikkeen hyvään, mitä elämässäni on.
Hankalaa on myös, etten koe kuuluvani ns. Vl genreen, sillä en allekirjoitta kaikkia oppeja. Elän kyllä hyvin pitkälti kuten säännöissä sanotaan, mutta en silti ajattele asioita monestakaan asioista kuten opetetaan, tai kuten kuuluisi. Tämä aiheuttaa sen ristiriidan, etten vl kokoontumisissa tai miehen perheen tai muiden vl ihmisen kanssa keskustellessa voi kaikissa asioissa sanoa mielipidettä. Eli en koe kuuluvani mihinkään, en taviksiin enkö oikein lestoihinkaan. Ulkoisestihan näyttää, että kuulun lestoihin.
En ole osannut irtautua. Asiat miksi haluaisin, on se, etten omalle lapselleni halua opettaa lestakulttuurin tapaisia asioita, voisin sallia lapselle pienen meikkaamisen, normaalin tanssimisen, kaikenlaisen musiikin kuuntelun - jos sanat ovat jotenkin hyvää elämää tukevia.
Alkoholia en haluaisi lapsen käyttävän koskaan, toivoisin, että ymmärtäisi elämän syvemmän merkityksen ja sen, että alkoholia ei tarvita mihinkään. Ymmärrän, jos valitsee toisin, silloin kannustan kohtuukäyttöön ja terveisiin tapoihin. Ehkäisyä kannustan käyttämään, lapset vain silloin, kun on valmis vastaanottamaan. Mielellään ei seksiä ainakaan jos ei tarkoitus mennä naimisiin, mutta ymmärrän, jos ei pysty odottmaan niin pitkään. Omaa kehoon saa tutustua.
Pyhäkoulussa, seuroissa ym voin käyttää, mutta siellä on vaikea irtautua siitä sonnasta, mitä osa opettajista suoltaa. Onneksi on jo järkiintyneitäkin opettajia, jotka eivät puhu mitään radikaalia lestapuhetta. Esim. Että vl on ainoita ketkä pääsee taivaaseen, tai lasten pitäisi kannustaa kavereita uskomaan tms.
En ole uskaltautunut irrottautua. Se on kuluttavaa, mutta näillä on nyt menty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kokenut koskaan saavasi syntejä anteeksi? Koska viimeksi?
Lyllä tää on sellainen tilanne, että uutta voi tulla tilalle vasta kun irrotat otteesi jo kuolleesta entisestä elämästä. Välitilassa on tyhjää, mutta se askel on otettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipa tutun kuuloista, sinä 32-vuotias uskovainen :)
Luulen, että meitä on enemmänkin.
Meidänlaisten pitäisi pystyä ryhmäytyä? Olisihan se nyt tärkeää kokea saavansa samantyylistä / jotenkin edes samalla tavoin ajattelevien seuraa. Ja silti siten ,että kaikenlaiset ajatukset sallitaan, ja mikä parasta että ääneen voisi kaiken sanoa.
Mitenhän tällaiset sielunsiskot olisi helppo löytää omalta paikkakunnalta. Olen varma, että moni tällaista kaipaa. Ihan varmasti ihmiset nykyään pohtivat kaikenlaista, käyvät harvoin seuroissa, kyläilyt loppuneet... silloin tällöin sitten kuitenkin pitää yrittää käydä näyttäytymässä ry.llä että täällä ollaan vielä, heh heh...
Olen itsekin jo lapsena tiedostanut, että lestadiolaisuus ei ole minua varten. Lähdin uskosta jo todella nuorena ja muutin mahdollisimman kauas, ettei uskovaisuuden leima seuraa minua. Rakensin elämäni kokonaan uusiksi, opiskelin, sinnittelin ja puskin läpi harmaan kiven. Välit sukulaisiin oli aluksi viileät ja osa jopa vältteli minua. Sittemmin menin naimisiin ja sain pari lasta mieheni kanssa. Rakensimme kodin ja sain hyvän työn. Vasta näin aikuisena osa on alkanut jutella tavatessa, ja ovat selvästi kiinnostuneita kuulumisistani. Välit on silti edelleen etäiset, koska yhteydenpito katkesi niin pitkäksi aikaa.
Olen nyt aikuistuttuani ymmärtänyt olleeni aina yksinäinen. Lapsena olin suosittu leikkikaveri ja minusta pidettiin, mutta koska en jakanut samanlaista ajatusmaailmaa niin syvät ystävyyssuhteet on aina puuttunut. Koen herkästi olevani ulkopuolinen ja kaipaan keskustelua.
Löysin erään lapsuudessakin tuntemani ystävän uudelleen näin aikuisena,hänkin oli nuorena lähtenyt uskosta. Ainoat syvälliset keskustelut käyn hänen tai sisarusteni seurassa.
Etsi ap sellaisia jotka ovat lähteneet uskosta ja tutustu heihin. Pyydä vaikka lenkkiseuraksi ja kerro ajatuksistasi. Mikäli kaipaat uskonnon ulkopuolelta kavereita, niin aloita joku harrastus tai opiskelu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulun ihan tavalliseen kirkkoon, vaikka käynkin siellä harvakseltaan, parin kuukauden välein. Mulle kirkkona toimii ihan hyvin vaikka metsä ja kivi, sillä Jumala on kaikkialla matkassasi. Sydämen rehellisyys ja toisten ihmisten kunnioittaminen on se tärkein asia.
En kuulu bilettäjiin. Ei maistu kalja eikä tupakki. Naimisissa olen, ja mieheni uskoo myös. Meissä peruskristityissäkin on ihan tavallisia, rauhallisia ihmisiä. Miten olisi vaikka ihan tavallisiin kirkossakävijiin tutustuminen? Miksi lahko saa laittaa sinulle rajat siitä mikä on ainoa oikea tapa uskoa?
Minä en usko ihmisten alistamiseen uskolla.
On ihan hyvä juttu, ettei ap sinulla ole juurikaan vl ystäviä. Silloin on helpompi lähteä. Yritä hankkia kavereita liikkeen ulkopuolelta. Lue uutta testamenttia niin huomaat aika pian, kuinka väärin seuroissa on saarnattu. Pelastus todella koskee kaikkia Jeesukseen uskovia. Ei ole olemassa mitään lisäehtoja tiettyyn seurakuntaan kuulumisesta. Raamatusta ei löydy yhtäkään sellaista kohtaa.
Aikoinaan oli olemassa aktiivinen facebook-ryhmä, jossa oli lähtijöitä ja lähteneitä. Se saattaa olla vieläkin toiminnassa. Ikävä kyllä olen unohtanut ryhmän nimen, ehkä joku muu osaa täällä vinkata. Uskontojen uhrien tuki pystyy varmasti välittämään vertaistukea. Kannattaa lähteä rohkeasti etsimään omanhenkistä porukkaa.
Ja muista, että etene omaa tahtiasi ja omilla ehdoillasi. Asiat vievät aikaa. Et ole kenellekään selityksen velkaa. Edessä on jännittävä matka ja se tulee olemaan kaiken vaivan arvoinen. Totuus tekee vapaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokenut koskaan saavasi syntejä anteeksi? Koska viimeksi?
Tämä!
Tuossa yhteisössä kaveri, heidän käsityksensä mukaan ainoa oikea uskovainen, voi kuitata kaverin synnit anteeksi.
Aika suuriin saappaisiin astuu. Ohis.
Voi että. Itsellä myös jossain määrin samankaltainen tilanne kuin sinulla ap. Minulla on yksi vl-uskovainen ystävä, joka onkin minulle tärkeä. Hän on kuitenkin perheellinen ja asuu eri paikkakunnalla. Omasta kaupungista en tunne ketään vl-uskovaista, ja seuroissa käynti yksin tuntuu raskaalta. Mieheni on luterilainen, ja olen alkanut käymään tavallisessa ev.lut kirkon jumalanpalveluksessa hänen kanssaan. Haluaisin uskoa, mutta ilman läheisiä se on vaikeaa, ja tunnen myös maallistuneeni aika tavalla.
Hei aloittaja! Itselläni hyvin samanlainen elämäntilanne kuin sinulla. Olen reilu 3-kymppinen naimisissa oleva nainen, lapsiakin on siunaantunut 😇
Jo vuosia sitten aloin epäilemään yhteisön oppia ja olen pikkuhiljaa liukunut reunalle ja lopulta yli 😍
Mitkään pahimmista uhkakuvista eron suhteen eivät käyneet toteen, päinvastoin, koen pystyväni elämään nyt täysipainoisesti omanlaistani elämää todellisten arvojeni pohjalta ja tämä yksinkertaistaa myös sosiaalisia suhteita.
Erosin vasta hiljattain yhteisöstä ja vertaistuen tarve on kova myös itselläni. Elämänmuutos on jokatapauksessa iso, vaikka ei menisikään sinne toiseen äärilaitaan, jonne en itsekään koe tarvetta heittäytyä. Löysin tämän ketjun googlettamalla vertaistukea vanhoillislestadiolaisuudesta eronneelle 😅
Tässä yksi hyvä sisävusto josta olen saanut itse paljon apua asian käsittelyyn:
Vertaistukiryhmä olisi ihan mieletön juttu! Puhuttavaa riittäisi niin paljon ja uudessa tilanteessa olisi ihana saada jakaa asiaa muiden samassa tilanteessa olevien kanssa
Ymmärrän tilanteesi! Irrottautuminen on pelottavaa, riipaisevaa ja surullistakin, mutta ihan varmasti elämästä häviää suuri taakka kun uskallat ottaa sen askeleen. Hurjasti tsemppiä tulevaan
Ja edellinen jatkaa vielä.
Vaatii ehkä myös vähän enemmän ja uusia tapoja yhteydenpitoon, jos ennen kohtaamiset on tapahtuneet spontaanisti seurakunnan tapahtumissa. Jos sellaset jää pois niin pitää itse laittaa viestiä tai soitella ja kutsua kylään tms. Uudet tavat vakiintuu nopeasti ja siitä tulee toimiva käytäntö.