Miten suru muutti sinua ihmisenä?

Surun pyyhin silmistäni pois

Miten se muutti sinua AP?

Aluksi katkeroiduin kun äitini kuoli. Itse olin kolmekymppinen ja lapset ihan pieniä. Toisilla siinä vaiheessa isovanhemmat tärkeitä ja meiltä mummo lähti. En enää ole katkera kun aikaa kulunut 10v.

Musta tuli kylmempi. Pitkässä juoksussa siis. Surun ollessa päällä pahimmillaan kaipasin aika paljon läheisyyttä ja huolenpitoa, tukea. Kun aikaa kului, muutuin entistä kylmemmäksi ja kovemmaksi, ainakin tietyllä tavalla. Kyllä multa oikeisiin ongelmiin tukea ja empatiaa edelleen saa, mutta en jaksa yhtään mitään draamailua tai pikkuasioiden vatvomista.

Ja joo, osaan kyllä erottaa mikä on kenellekin iso tai pieni asia.

Lapsuus oli todella traumaattinen, ja suuret surut jäätyivät rintakehään, kun "negatiivisia" tunteita ei saanut tuntea eikä kaikkia menetyksiään edes ymmärtänyt. Aikuisena olen tuota syvää surua purkanut enkä koe sen varsinaisesti muuttaneen mua ihmisenä, tuntuu vain, että olen aina lähempänä itseäni, kun sallin tunteet itselleni. Tuntuu hyvältä surra, vaikkakin se on ajoittain ollut todella raskasta. Kuitenkin mitä enemmän olen surrut, sitä kevyempi olo on. Myös kiitollisuus siitä, mitä mulla vielä on, syvenee.

Mä olen jotenkin kova ja kylmä sisältä. Mikään ei oikein tuo iloa elämään enkä innostu mistään. Mikään ei myöskään hetkauta vaikka tulisi lisää vastoinkäymisiä. Joinakin päivinä mietin että ihan kuin olisin kuollut.

Mulla sama.

Raitistuin.

Tuli henkinen herääminen, irtipäästäminen, vähään tyytyminen ja siitä nauttiminen, ei-minkään odottaminen ja pienistä odottamattomista positiivisista jutuista ilostuminen. Sen oivaltaminen, ettei todella mikään ole itsestään selvää ja kiitollisuus siitä mitä on siitä huolimatta saanut. Tietty suhteellisuudentaju löytyi ja ankaruus ja vaativuus itseä kohtaan väistyi.

Olen kokenut elämässäni asioita, joita valtaosa ihmisistä ei koskaan elämänsä aikana koe. Suruni ja kasvuni liittyvät näihin prosesseihin.

Akuutin surun aikana kävin läpi valtavasti tunteita, joista yksi oli katkeruus. Ne kannattaa kokea, mutta jos niihin jää kiinni on aiheellista hakea jo apua.

Ajattelen asian niin, että koska minulle rakkaita ja läheisiä ihmisiä on kuollut ei heidän elämänsä saa olla turhaa ja jonka seurauksena jää  vain minun katkeruus tai raivo. Onko se oikein heitä kohtaan ja kuuluiko raivo tai katkeruus heidän elämäänsä? Ja juuri tämä ajatus sai rämpimään eteenpäin.

Suru muutti minussa arvomaailmaani ja pitämään vielä tiukemmin kiinni siitä, miten haluan oman elämäni elää. Kuolemanpelkoa ei ole, enkä koe kenenkään kuolemaa enää niin vahvasti suremisen arvoiseksi kuin ennen.  

Luulin, että muutti kunnes se meni ohi. Surun keskeltä on vaikea tajuta, että aika auttaa.

Tulee tunne, että kaikki on oikeastaan turhaa, koska lopussa kuollaan kuitenkin. Jäämistössä on ollut paljon edesmenneen keräämää ja vaalimaa tavaraa, josta oli sitten vaan pakko luopua, kun ei voinut museota perustaa.

Asiat asettuivat perspektiiviin. En  välitä enää minkäänlaisesta silmänpalvonnasta ja pieniin vastoinkäymisiinkin suhtaudun sillä ajatuksella, että olen sentään vielä elossa. Lapsuuden perua olevaa stressiherkkyyttä suruprosessit eivät sentään ole parantaneet, mutta mulle on kuitenkin päivänselvää, että läheiseni ovat mulle tärkeintä maailmassa. Maailmankuvani muuttui myös sikäli, että henkisyydestä tuli pysyvä osa elämääni - ei jälleennäkemisen toivosta vaan omaa elämääni rikastuttamaan. Opin myös paljon siitä, miten ihmiset surevat eri tavoin ja voivat tahtomattaankin loukata toisiaan silloin.