Hankala anoppi

Pakko avautua täällä kun ärsytys on kova. En siis tule anoppini kanssa toimeen kovinkaan hyvin. Ollaan eri aallonpituudella ja se tekee olemisen hänen seurassaan tosi raskaaksi. Asioita jotka eniten ovat ottaneet päähän ja muokanneet kokemusta anopista ihmisenä:
Kerran tupsahti omilla avaimilla meidän kotiin, olin niin hämilläni että en sillä hetkellä osannut raivostua, myöhemmin sitten kiehuin ja ei ole sen jälkeen omilla avaimilla ole tullut. Silti joskus kaartaa pihaan ilmoittamatta etukäteen mikä sekin on ärsyttävää koska nykyään on puhelimet mukana ja on helppo soittaa ja kysyä sopiiko tulla.
Muukin rajattomuua häiritsee. Ei ymmärrä toisen yksityisyyden päälle. Tulee tuijottelemaan ja selittämään asioita kun olen pukeutumassa ja kurkkimaan saunomista. Häiritsee todella, en halua anopin tuijottelevan alastomuuttani ja varmasti mielessään samalla arvio kehoani. On myös ihan ääneen kommentoinut kehoani. En tiedä onko harmistunut kun poikansa on valinnut pienen ja melko siron naisen. Anoppi itse on lanteikas vaikka hoikka muuten onkin. Itsellä ei tulisi mielenkään nykypäivänä kommentoida kenenkään kehoa. Sitä paitsi koen pieneksi kommentoimisen vähättelynä.
Ei ole missään vaiheessa ollut juurikaan kiinnostunut tutustumaan minuun ihmisenä, ei kysele työstäni lapsuuden perheestä eikä muutenkaan oikein mitään kuulumisia, sen vuoksi olen itsekkin lakannut kysymästä hänen kuulumisiaan.
Ei tervehdi kun nähdään/tulee käymään. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa katsoa päin ja sanoa hei tai moi.
On kova selittämään omia asioitaan( jotka valitettavasti eivät jaksa kiinnostaa juurikaan koska ei ole vastavuoroisesti kiinnostunut). On siis puhelias mutta omaa heikot sosiaaliset taidot.
Kerää sääliä itselleen voivottelemalla huonosti olevia asioita. Itse en kuitenkaan hänelle murheistani kertoisi, jos jotain olen kertonut on ollut vaan asian vähättelyä tai hiljaisuus. Eikä muutenkaan osaa keskustella asioista.
Korostaa aina puheissaan omaa sisukkuuttaan. Esim. Kuinka jaksaa poimia marjoja vaikka siitä kroppa tuleekin niin kipeäksi. Ja lukuisia muita vastaavia esimerkkejä. Ei tunnu lainkaan ymmärtävän armollisuutta mitä se tarkoittaa muita ja itseä kohtaan. Asenne tuntuu olevan se että kaikesta pitää mennä vaan eteenpäin vaikka pää kainalossa väkisin. On itse kai sitä toteuttanut elämässään kun on muun muassa elänyt pitkään avioliitossa(muka lasten takia) joka on ollut huono.
Onneksi mies ymmärtää etten jaksa anoppia kuin pieniä paloja kerrallaan. Anoppi vaan ihmettelee kun meitä niin vähän näkyy.
On sentään meidän lapsille ihan ok isoäiti. Tosin mitään käytännön apua ei olla koskaan saatu edes vauva aikana että olisi esim. tuonut ruuan. Muutenkin kun menemme käymään(yleensä mökillä) viemme ja teemme omat ruokamme itse. Sinänsä se ei haittaa mutta oma äitini saa kyllä kreditit siitä että aina tekee ruuat kun mennään sinne. Se on kiva apu ja tulee olo että on tervetullut ja saa pienen loman itse perheen ruokahuollosta.
Lisäksi mies auttaa äitiään ihan hirvittävän paljon kaikessa(mm. auto,piha ja mökki). Anoppi ei ymmärrä sitä että se on pois ajasta miehen oma perheen kanssa vaan olettaa että palvelu aina pelaa.
Tässä vain muutamia asioita. Välillä olen miettinyt olenko itse jotenkin hankala persoona kun ärsyynnyn niin mutta nyt tähän kirjoitettuna kun luen näitä niin kyllä siinä anopin tyylissä toimia ois korjattavaa että voitais enemmän viihtyä porukassa.
Kertokaahan omia kokemuksia! Oletteko saaneet anoppia muuttamaan toimintatapojaan ja viihtymään hänen seurassa. Itse tosin olen aika lailla luopunut toivosta koska tätä on ollut jo niin monta vuotta.