Lue keskustelun säännöt.
Nyt rehellisesti mielipiteitä: kannattaako enää yrittää vai pistänkö pillit pussiin?
19.05.2023 |
Olen jo 52 vuotta ja määräaikainen työsuhteeni on päättymässä syksyllä. Viimeisin vakituinen työsuhteeni oli viisi vuotta sitten, mutta se oli hirveä työpaikka, joten lähdin vielä viittäkymppiä lähestyvänä uhkarohkeaan yritykseen ja päätin etsiä muualta töitä. No, töitä on löytynyt, mutta ei vakituista. Samoihin työpaikkoihin, joissa olen tehnyt pätkää, on kyllä palkattu vakituisiakin, mutta ei minua.
Viisi vuotta on kulunut, ja olen ihan poikki. Nyt rehellisiä mielipiteitä: kannattaako enää yrittää täysillä, vai olisiko parempi hyväksyä tosiasiat ja hakea töitä enää vain rennolla otteella? En jaksaisi enää panostaa työnhakuun ja jatkuvaan uuden opettelemiseen, kun joku nuorempi kuitenkin sitten vakinaistetaan ja minua ei. Voinko antaa itselleni luvan nyt vetää vähän henkeä ja tunnustaa tosiasiat?
Taloudellinen tilanteeni on huono, mutta en enää välitä siitäkään. Olen vain tosi väsynyt jatkuvaan tsemppaamiseen. Ehkä vähempi riittää jos tyydyn osaani ja jättäydyn vaikka sitten työttömäksi? Töitä voin hakea, mutta en jaksaisi enää panostaa niin hirveästi osaamiseni esittelyyn ja päivittämiseen.
Entä onko muilla kokemusta samasta? Mitä ratkaisuja olette miettineet? Olisiko ulkomaille lähtö parempi vaihtoehto kuin jäädä Suomeen odottelemaan? Raatorehellisiä ajatuksia saa laittaa, turhaa toiveikkuutta en kaipaa.
Kommentit (12)
Vierailija kirjoitti:
Riippuu alasta mutta omalla alallani en elättelisi toiveita vakituisesta työpaikasta tuossa iässä. Mutta silti hakisin vain vakituisia, en pätkiä.
Millä alalla esim. ei mielestäsi yli viisikymppisillä ole toivoa?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikon perusteella tuli ensin mieleen yrittäjä. Oletko harkinnut omaa yritystä, voisiko se toimia?
Vierailija kirjoitti:
Otsikon perusteella tuli ensin mieleen yrittäjä. Oletko harkinnut omaa yritystä, voisiko se toimia?
Ei ole pääomaa, enkä saisi lainaa. Se tie on suljettu.
ap
Ihan sama tilanne minulla. Harmittaa hiukan, etten jäänyt viimeiseen vakituiseen työpaikkaani "säilöön" ja keplotellut vaikka sairauslomilla eteenpäin. Siellä etenemismahdollisuuteni oli 0, ja ajattelin ainoan tavan vaikuttaa uraani edistävästi olevan työpaikan vaihdos. Nyt sitten pelkkää pätkää siellä ja täällä, omaa firmaakin kokeiltu mutta korona tuhosi sen alkumetreillä. Olen yrittänyt välttyä burnoutilta ja vaikuttaa siltä että olisikin pitänyt päin vastoin sairastaa se oikein pitkän kaavan mukaan, niin nyt ei olisi talous näin tiukilla. Velat yrityksestä ja vajaan vuoden mittaiset työpätkät. Hirveä stressi mistä saa seuraavan pätkän. Ja kyllä, ollut myös päiväkodissa ja se vasta hirveää onkin kun työpäivän jälkeen ei jaksa yhtään mitään. Yksi koulutuskin käyty, mutta ala ei sopinutkaan terveydelle. Tuntuu siltä, että ehkä haluankin alkaa räkimään kattoon ja lopettaa tämän itsensä tyrkyttämisen työnantajille.
Luovuttaminen ei nykyään ole vaihtoehto. Olen itse kuusikymppinen terveyskremppainen akka, mutta te-toimisto pakottaa silti hakemaan kokoaikatyötä. Olen päässyt vain kahteen haastatteluun kahdeksan vuoden aikana, mutta en saa kuulemma luovuttaa. Osa-aikatyötäkään ei löydy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama tilanne minulla. Harmittaa hiukan, etten jäänyt viimeiseen vakituiseen työpaikkaani "säilöön" ja keplotellut vaikka sairauslomilla eteenpäin. Siellä etenemismahdollisuuteni oli 0, ja ajattelin ainoan tavan vaikuttaa uraani edistävästi olevan työpaikan vaihdos. Nyt sitten pelkkää pätkää siellä ja täällä, omaa firmaakin kokeiltu mutta korona tuhosi sen alkumetreillä. Olen yrittänyt välttyä burnoutilta ja vaikuttaa siltä että olisikin pitänyt päin vastoin sairastaa se oikein pitkän kaavan mukaan, niin nyt ei olisi talous näin tiukilla. Velat yrityksestä ja vajaan vuoden mittaiset työpätkät. Hirveä stressi mistä saa seuraavan pätkän. Ja kyllä, ollut myös päiväkodissa ja se vasta hirveää onkin kun työpäivän jälkeen ei jaksa yhtään mitään. Yksi koulutuskin käyty, mutta ala ei sopinutkaan terveydelle. Tuntuu siltä, että ehkä haluankin alkaa räkimään kattoon ja lopettaa tämän itsensä tyrkyttämisen työnantajille.
Oletko samaa ikäluokkaa kuin minä vai nuorempi? Vaikka oikeastaan sillä ei ole merkitystä uupumisen kannalta. Jatkuva toimeentulon epävarmuus ja aina uusi tsemppaaminen ja asioiden opettelu uudessa työpaikassa menetteleee muutaman vuoden tai näköjään jopa viisi vuotta, mutta nyt ainakin itselläni on takki ihan tyhjä. Tuntuu, etten jaksa enää edes kunnolla hengittää.
Toivon, että sinulla käy parempi tuuri kuin minulla ja valoa löytyy tunnelin päästä. Itse en ole draamailuun taipuvainen tai itsetuhoinen, mutta en voi sille mitään, että pieni sinnikäs ääni sisälläni on jo muutaman vuoden ajan ehdottanut ratkaisua ongelmaani. Siksikin on ehkä viisasta ajaa alas tämä nöyryyttävä yrittäminen, joka ei johda tulokseen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Luovuttaminen ei nykyään ole vaihtoehto. Olen itse kuusikymppinen terveyskremppainen akka, mutta te-toimisto pakottaa silti hakemaan kokoaikatyötä. Olen päässyt vain kahteen haastatteluun kahdeksan vuoden aikana, mutta en saa kuulemma luovuttaa. Osa-aikatyötäkään ei löydy.
Tuo se on varmaan minullakin sitten edessä :-( Toimeentulon vähyys hirvittää, mutta vielä enemmän tuo te-toimiston kanssa asiointi ja uuden hallituksen säästötoimet.
Tai ehkä luovuttaminen on vaihtoehto, mutta sitten saisi vain alennettua toimeentulotukea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota vaan rennosti. Olen ottanut jo 10 vuotta.
Olen jo 55v eikä vakituisesta työpaikasta enää tietoakaan. Lähdin noin kuusi vuotta sitten todella toksisen työilmapiirin takia vakituisesta, pitkäaikaisesta työpaikastani.
Pari vuotta jaksoin olla aktiivinen ja uskoin työllistymiseeni, mutta en enää. Vakituista paikkaa en saa, mutta olen tehnyt pätkiä.
Minulla on sikäli hyvä tilanne, että jos työtä ei ole niin miehelläni on työpaikka ja ihan ok liksalla. Näin ollen talous ei heti hätkähdä, vaikka työtä minulla ei olisikaan koko ajan.
Tällä samalla tyylillä aion mennä niin pitkään kuin jaksan. En edes ajattele saavani vakituista työtä vaan teen pätkiä kun haluan. Kesällä teen vähemmän, koska haluan nauttia Suomen lyhyestä kesästä ja talvella teen enemmän töitä. (Saan vain työttömyyspäivärahan, en muita tukia.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa yrittää. Alan vaihtajista moni aloittaa vasta tuossa iässä uudet opinnot.
Ei mitään hätää. Lisäkoulutusta vaan ja sitkeästi yrität.
Vierailija kirjoitti:
Olen jo 55v eikä vakituisesta työpaikasta enää tietoakaan. Lähdin noin kuusi vuotta sitten todella toksisen työilmapiirin takia vakituisesta, pitkäaikaisesta työpaikastani.
Pari vuotta jaksoin olla aktiivinen ja uskoin työllistymiseeni, mutta en enää. Vakituista paikkaa en saa, mutta olen tehnyt pätkiä.
Minulla on sikäli hyvä tilanne, että jos työtä ei ole niin miehelläni on työpaikka ja ihan ok liksalla. Näin ollen talous ei heti hätkähdä, vaikka työtä minulla ei olisikaan koko ajan.
Tällä samalla tyylillä aion mennä niin pitkään kuin jaksan. En edes ajattele saavani vakituista työtä vaan teen pätkiä kun haluan. Kesällä teen vähemmän, koska haluan nauttia Suomen lyhyestä kesästä ja talvella teen enemmän töitä. (Saan vain työttömyyspäivärahan, en muita tukia.)
Olet oikeassa, työssä käyvä puoliso helpottaa tilannetta. Minä olen yksin asuva, joten ei ole toista jakamassa kuluja. Nykyisessä tilanteessani en edes etsi kumppania, silläkin tavalla olen valmis tyytymään osaani. Kun nyt vain perustoimeentulon saisi että pystyisi elämään jos haluaa.
ap
Riippuu alasta mutta omalla alallani en elättelisi toiveita vakituisesta työpaikasta tuossa iässä. Mutta silti hakisin vain vakituisia, en pätkiä.