Vanhempani ovat aina sanelleet minulle miten minusta täytyy tuntua
Ei tuosta voi suuttua
Olet liian herkkä
Et sinä ole masentunut
Tuo ei ole mikään itkun aihe
Sinä olet sitä tätä ja tuota
Ei koskaan:
Miltä susta tuntuu
Mitä sä ajattelet
Mitä tarvitset
Arvaatteko miten pahaa jälkeä se on saanut aikaan :) Ja miten paljon korjattavaa mulle jäi aikuisiälle?
Kommentit (14)
Onko sinusta tullut aikuisena muiden ihmisten miellyttäjä?
Selvästikin he olivat tunteiden sanoituksen pioneereja. Nykyisin tuo kasvatusmenetelmä on käytössä lähes kaikissa kodeissa, varhaiskasvatusyksiköissä ja kouluissa.
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotovereita?
En ole edes ajatellut tuota mutta kyllä. Terapiat käyty.
Vierailija kirjoitti:
Onko sinusta tullut aikuisena muiden ihmisten miellyttäjä?
On. Ajauduin alkoholismiin koska en kestänyt jatkuvaa painetta siitä että minut hyväksytään. Jouduin juomaan että jaksoin viihdyttää muita ja olla taukoamatta iloinen.
Nyt onneksi raittiina ja ympärilläni vain hyviä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Selvästikin he olivat tunteiden sanoituksen pioneereja. Nykyisin tuo kasvatusmenetelmä on käytössä lähes kaikissa kodeissa, varhaiskasvatusyksiköissä ja kouluissa.
Miten joku itse täysin tunnevammainen aikuinen voi sanoittaa lapsen tunteet? Jos meneekin aivan toistuvasti pieleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotovereita?
En ole edes ajatellut tuota mutta kyllä. Terapiat käyty.
Mitä käsittelitte?
Tuttua. Terapian avulla opin tuntemaan taas.
Aloitus oli kuin omalla näppäimistöltäni.
Ei mun vanhempani, mutta lapseni isä käyttää tuota. Hän on itse autistinen, joten todellakin aika usein tulkitsee tilanteet ja lapsen tunteet täysin pieleen. Olemme eronneet, joten en voi vaikuttaa asiaan käytännön tasolla. Mutta lastensuojelun kautta kyllä.
Juuri tuo, että "ei susta voi tuntua" joltakin. Ja jos lasta surettaa tai suututtaa, niin "ollanpas nyt reippaita poikia". Ei tuo ole sanoittamista, vaan sanelemista!
Jotenkin mua ihmetyttää aina nämä jutut, että miten älyttömän suuret vaikutukset vanhempien sanomisilla on ihmisiin, kun musta tuntuu, että jos mulle olisi vanhemmat sanoneet noin, niin olisin ollut vaan että aha, te ootte tuota mieltä, ja olette väärässä. Ei mun tunteita ole voinut kukaan koskaan määräillä, kun eipä niitä oikein itsekään pysty. Omille lapsilleni olen joskus sanonut vähän vastaavasti, että jos rääkyvät kuin syötävä jonkun ihan pikkujutun takia iätajat, että nyt jotain rajaa, että säästä tuo reaktio siihen kun sattuu oikeasti jotain isompaa. Kohtuutta pitää kuitenkin vähän olla, muuten käy kuten sille pojalle joka huusi sutta.
Minun vanhemmat ovat suunnilleen tuollaisia. Olen nyt nelikymppinen ja suurimman osan aikuisikääni tsempannut itseäni, esim: Sinä olet älykäs. Sinä olet hauska. Sinä näytät ihan kivalta tänään. Sinä et näytä kivalta tänään, mutta se ei haittaa mitään. Sinua suututtaa/surettaa nyt, mutta se johtuu asiasta x, ja kyllä se siitä helpottaa. Minä pidän sinusta huolta. Sinä et tee kellekään pahaa, joten on ok olla tänään väsynyt/laiska. Jne. Olen ottanut itseni haltuuni, enkä ole pahemmin tekemisissä vanhempieni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotovereita?
On. Googlaa "emotional neglect".
Kohtalotovereita?