Esikoisvalittajat, huoh....yhden kanssa on niin helppoa!

Mulla samanlaisia fiiliksiä toisen kapsen syntymästä, mutta silloin kun olin " vain" esikoinen niin sen kanssa oli todella rankkaa! Samoin teille voisi vaikka kuuden lapsen äiti sanoa että kolmen kanssa oleminen on lepolomaa.....kaikki on suhteellista. Myös yhden kanssa voi olla todella raskasta, turha syyllistää ihmisiä joilla on!

15 tuntia päivässä niin kuin tämä nykyinen pikku kullannuppu koliikkiaikanaan. Kokemus tuo varmuutta ja jaksamista.

Teilläkö kuulu vapaa-ajan huveihin naureskella ja arvostella muita?

kun piti vain istua ja imettää. nyt reilun vuoden ikäisen kanssa on tosi hauskaa, mutta paljon sitä pitäisi leikittää, jos taas naapurin samanikäinen kylässä, viihtyvät todella hyvin, ei tarvitse kuin valvoa.

eli tavallaan ajattelen että riittävällä (väh. 2 vuotta) ikäerolla kahden kanssa on helpompaa/kivempaa, vauva-aikana esikoinen huvittaa äitiä ja myöhemmin tappelevat keskenään :)

vai luulitko tosiaan, että imetys=ehkäisy

Kakkosen kohdalla samat fiilikset kuin ap:llä. Jos mulla on vain kakkonen kotona, niin se on kuin olisin yksin. Siis täyttä luksusta. Jos taas 3-vee paikalla, niin tiedossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Esikoisen kanssa kaikki tuntuu paljon raskaammalta koska kaikki on uutta. Useamman lapsen kanssa osa jutuista on jo tuttuja ja muuhunkin osaa ehkä suhtautua " rennommin" " .

itsehän olet valinnut. Onko joku sanonut että on helppoa jos hankkii kolme lasta aina vuoden välein?

Itse olin aikoinaan " vain sen yhden" vauvan vanhempi. Mutta olin ensinnäkin yh (ja todellakin yh, esikoinen ei ole koskaan tavannut isäänsä), joten vapaata aikaa lapsesta ei ollut KOSKAAN...Tämä tarkoittaa myös sitä, että koko vauva-arjen henkinen ja taloudellinen taakka oli yksin minun harteillani. Esikoisella oli ensinnäkin koliikki, ja koska hoidin tätä koliikkivauvaa ihan yksin, en muutamaan kuukauteen nukkunut oikeastaan koskaan tarpeeksi. Olin aivan lopussa jo pelkästään unenpuutteen takia. Koliikkia seurasi itkuinen hampaiden puhkeaminen ja sitten jo taaperouhma. 2-vuotiaana lapsi diagnosoitiin ylivilkkaaksi (ei ADH tai ADHD, mutta ylivilkkaus kuitenkin). Edelleenkään minulla ei ollut koskaan omaa aikaa tai edes ketään kenen kanssa jakaa arjen rumba, huoli ja kaikki käytännön asiat. Taloudellisesta ahdingosta puhumattakaan (olin opiskelija, kun tulin EHKÄISYSTÄ HUOLIMATTA raskaaksi, joten minimi rahoilla on koko ajan vedetty Pk-seudun hintatasossa)...Koin tuon ajan todella raskaaksi ja yksinäiseksi. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja henkisestikin ihan finaalissa.



Nyttemin olen uusperheellinen (tapasi nykyisen avomieheni lapsen ollessa 3v). Esikoinen on jo koulussa ja kaksi nuorempaa ovat 2v2kk ja 9kk. Jaksan näiden kolmen kanssa, joista siis kaksi vielä kotihoidossa, paljon paremmin kuin silloin alkujaan yhden vauvan kanssa jaksoin. Nuoremmat ovat ensinnäkin olleet paljon helpompia vauvoja, nukkuneet hyvin ja olleet tyytyväisiä. Koen myös, että elämää helpottaa älyttömästi se, että on joku toinen, kenen kanssa jakaa a) arki edes iltaisin b)kaikki arjen huolet sekä myös ilot. Puhumattakaan nyt siitä, että ei tarvitse stressata taludesta (mies tienaa aika hyvin). Sellaiset " pienet" asiat kuin pyykinpesukone, kuivauskone, astianpesukone ym. joita minulla ei esikoisen aikana ollut, helpottavat arkea itseasiassa aika pirun paljon!



En kyllä siis todellakaan naureskele " vain" yhden lapsen vanhemmille, sillä itse olin yhden lapsen vanhempana paljon tiukemmilla kuin nyt kolmen lapsen vanhempana. Ylipäätään en naureskele kenellekään, joka valittaa elämän raskautta. Kaikki on suhteellista ja subjektiivista...Mistäs minä voisin tietää, mitä toisten kodeissa ja perheissä tapahtuu ja kuinka rankkaa heillä todellisuudessa on.

Jossain tapauksessa yksikin lapsi voi olla työläämpi kuin 3helppoa lasta.

kuulostat ap todella ikävältä ihmiseltä. eiköhän kaikille ole selviö, että ekan lapsen jälkeen tuntuu tolta, mutta miksi sitä naureskelemaan muille.



itselläni kanssa kolme lasta ja joskus ihmettelen miten koinkin sen esikoisen vauva-ajan niin rankkana. en kuitenkaan koskaan alkaisi muille nauramaan.

Pitäiskö mun nyt alkaa naureskelemaan ap:lle, kun se pienuudessaan ei edes ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista.



Enpä taida viitsiä vaivautua.

Ei tule mieleen, että se n ensimmäisen kanssa onvaikeinta kun kaikki on uutta ja koko elämä muuttunut totaalisesti.

t. kuuden lapsenn yh äiti

Yksi valittaa yhdestä-toinen toisesta, mitä sitten? Typerää tulla väittämään, että jonkun valittaminen olisi turhaa/aiheetonta. Sillä aina löytyy, joku jolla asiat ovat vielä " huonommin" . 6n lapsen äiti voi tulla sanomaan aplle, että kyllä pääset helpolla, kun sulla on puolet vähemmän lapsia, kuin mulla.

Itse olet tiesi valinnut ja pykännyt kolme lasta vuoden ikäeroilla. Taidat syvällä sisimmässäsi olla kade yhden lapsen vanhemmille.

...varsinkaan siitä miten yhden laspsen äidit valittaa, että onpa raskasta kun kolmen kanssa on niin paljon raskaampaa.



Kuinka moni yhden lapsen äiti tietää ennalta minkälaista elämä vauvan kanssa on?



Siinä vaiheessa kun toisen tai varsinkin kolmannen tekee pitäisi kyllä jo tietää mihin on päätään pistämässä...

Jaksaminen on laaja käsite, siihen vaikuttaa paljon muukin kuin lasten määrä! Se esikoinen voi olla todella raskas jos syntyy sairaana ja äidillä todetaan samaan rytäkkään vaikea sairaus, nimimerkillä kokemusta on.

Vauvat ovat erilaisia, yksi on huomattavasti vaativampi kuin toinen, myös vanhempien elämäntilanne ja voimavarat vaikuttavat. Lisäksi valittamistakin on erilaista. Joku saa vain voimaa arkeen siitä että välilläpurkaa väsymystään sanoiksi.



Tietysti yhden lapsen kanssa on vähemmän homma kuin kahden. Mutta se yksi lapsi nyt vaan tuppaa olemaan se esikoinen ja näin ollen ainakin minun elämässäni suurempi muutos kuin kakkonen joka syntyi reilua vuotta myöhemmin. Meilä esikoinen oli hoidettavan huomattavasti kakkosta helpompi ja tyytyväisempi tapaus. Mutta vammaisuutensa myötä elämäämme tuli paljon muita uusia asioita jotka väliillä tuntuivat ottavan veronsa.



Näihin verrattuna tämä äänekkäämpi kakkonen tuntuu kuitenkin omalla tavallaan helpommalta tapaukselta. Ajatus siitä ettei lapsen kanssa tarvi juosta lääkäreissä ja kuntoutuksissa, jatkuvasti tehdä töitä pienimmänkin kehitysaskeleen eteen, kantaa kävelytaidotonta lasta vielä lähes kaksi vuotiaana, kantaa huolta lapsen paikasta yhteiskunnassamme, pelätä jokaista pikku-flunssaa jne. Siinä valossa vatsaansa itkevän vauvan kanniskeleminen kyllä tuntuu kevyeltä.



Minulla oli myös esikoisen saataani varsin korkeat tavoitteet itselleni ja äitiydelleni. Monet asiat olivat suorittamista; kodin täytyi kiiltää, vaatteiden olla silitettyjä, kaikki lapsen asiat tehtynä käsikirjan mukaan jne. nyt on oppinut ottamaan rennommin, tajuamaan ettei kaikki mene kaivoon vaikka joku asiaa jää joskus välistä. Suorittamista tärkeämmäksi on noussut kyky nautia lapsista ja tästä hetkestä joka ei koskaan enää palaa...



En tiedä kumman kanssa on loppupelissä ollut vaikeampaa tai helpompaa, vauvat ja oma ajattelumaailmani on niin muuttunut matkan varrella. Mutta mitä merkitystä sillä loppupelissä on jos joku valittaa asioista jotka minä koen helpoiksi? Ehkä minäkin valitan joskus sellaisista asioista jotka toiselle ovat aivan mitättömiä.

Hän oli koliikkivauva ja muutenkin todella vaativainen. Vielä kahdenkin lapsen kanssa oli rankkaa, kun esikoinen oli edelleen hankala ja kerjäsi huomiota, kun vauvaa piti yrittää hoitaa ja imettää. Kolmen kanssa oli jo tosi helppoa, kun kaksi vanhinta leikkivät keskenään ja pystyi paremmin hoitamaan helppoa vauvaa. Neljäs ja viides lapsi eivät mitenkään mullistaneet enää elämää. Koti vain tuntuu tyhjältä, jos yksikin lapsista ei ole paikalla.