Oliko lapsuudenperheessänne "olemme parempia kuin muut" - mentaliteetti?

Meillä oli "olemme huonompia kuin muut". Vanhemmat lyhyen ammattikoulutuksen (~6 kk) käyneitä pienituloisia duunareita.

Meillä akateeminen perhe, jossa ei koskaan puhuttu, että olemme parempia kuin muut. Autoille köyhiä ja emme pröystäilleet, vaikka rahaa oli.

Tarkoittaako akateeminen perhe, että molemmat vanhemmat on akateemisia?

Oli herrojen pennut ja työläisten kakarat.

1960- 70

Meillä oltiin huonompia kuin muut vaikka oltiin tavallinen vähävarainen perhe. Ei juopottelua tms. Vanhemmat etenkään äiti ei arvostanut omaa ammattiaan tai itseään. Kaikki muut oli parempia. Lapsuudesta varmaan juontaa kun en osaa arvostaa itsenä. Tyydyn siihen mitä olen sattunut saamaan. En ole kokenut itsenä niin arvokkaaksi, että olisin oikeutettu tavoittelemaan omia unelmia.

Ei meillä oltu muita parempia tai huonompia.

Eikä koti ollut "akateeminen", mitä se sitten tarkoittaakaan.

Oli. Äitimme oli kuin Hyacinth Bouquet ja isä kuin häntä joka asiassa myötäilevä Richard.

Jossain vaiheessa aloin nähdä äidin näytelmän läpi.

Silti rakkaita.

Meillä oli keskiluokkainen opistotason virkamiesperhe. Isä ja äiti, molemmat mielistelivät sukulaisiaan ja naapureita vasten naamaa, mutta haukkuivat naapureita selän takana. Molemmat pitivät omaa sukuaan parempina kuin omaa perhettä.

Isä myös mielisteli kouluttamattomia lapsuuden tuttaviaan, kehujen toivossa ja kehuja tuli ryppyjen toivossa.

Ei ollut sellaista meillä. Oltiin yhtä arvokkaita ja hyviä kuin kaikki muutkin.

Erään kaverini perheessä oli kuitenkin selvästi tällainen mentaliteetti, mikä näkyi siten, että kaveri oli jo 8-vuotiaana tosi omahyväinen. Kun muuttivat uuteen rivitaloon, kehuskeli talojen olevan "tämän alueen hienoimpia", vaikka asuttiin molemmat siis ihan oikeasti jossain kaupungin huonomaineisimmassa periferiassa. Joo vau.

Äitinsä pukeutui aika elegantisti ja oli kyllä huoliteltu. Kielsi tätä kaveria leikkimästä yhden luokkakaverimme kanssa, koska tällä oli hänen mielestään liian huonot vaatteet ja sekaiset hiukset. Hieno ihminen selvästi.

Ei. 90-luvulla lähes jokainen yrittäjäperhe oli samassa veneessä. Kylällä ilmeisesti oli joillakin käsitys, että olisimme olleet varakkaita, mutta ei arki ollut erityisen hehkeää.

Isä on ihan tavallinen tavallisen perheen lapsi. Äitipuoli oli ns. hyvän perheen lapsi, joista toinen vanhempi oli aikanaan ollut julkisuudessa ja äitipuoli ehkä vähän eli sitä maailmaa. Isää ei koskaan sellainen maailma kiinnostanut. Äitipuoli ei ehkä itse tajunnut, miten etuoikeutetun lapsuuden ja nuoruuden, tai koko elämän, hän oli elänyt. Hän piti itsestäänselvyytenä monia asioita, mitkä ei monille muille ole. Sanotaan, että äitipuoli oli tottunut asemaansa piti itseään siinä roolissa.

Meillä taas oli muut tärkeämpiä kuin me. Hyvin kauniisti puhuttiin perheen ulkopuolisille ja ylempää keskiluokkaa. Teininä otti päähän ja paljon. Itselleni on jäänyt siitä etten välitä perheen ulkopuolisista, toki asiallinen aina mikä nykyjään sekin on harvinaista.

Meilläkin päinvastoin. Molemmat vanhemmat ovat akateemisia, mutta molemmat alunperin työläistaustaisia eli ensimmäinen sukupolvi yliopiston käyneitä, ja etenkin äiti koki jotenkin alemmuutta taustansa takia. Hänellä oli mentaliteetti että on hienoja ihmisiä ja perheitä, ja me emme jostain syystä kuuluneet heihin, vaikka hyvin tulimme toimeen ja ihan onnelinen perhe olimmekin.

Outoa, ja sama näkyy välillä edelleen. Hän kokee, että mieheni perhe ja vanhemmat ovat näitä parempia ihmisiä. Minua ärsyttää tuollainen alhainen itsetunto, ja on vaikea ymmärtää, mistä se tulee.

Ei todellakaan, köyhä duunariperhe Helsingin Kalliosta.

Sivistyneitä mutta kouluttamattomia. Kovia tekemään töitä

Meillä oli. Oltiin köyhiä kuin kirkonrotat, mutta niin ylpeitä että ei suostuttu edes siihen, että olisin mennyt jollekin vähävaraisten kesälomareissulle kirkon laskuun. Isä ei myöskään ottanut mitään tukea vastaan, vaikka varmaan olisi saanut. Isä teroitti, että se on henkilökohtainen tappio jos heittäytyy muiden almujen varaan ja nämä almujen antajat pystyvät sillä tavalla alistamaan.

Ehkäpä siitä syystä en koskaan ole pyytänyt keltään mitään, mutta enpä ole antanutkaan. Hehe. Niin elää kuin saarnaa.

Seurustelin pojan kanssa, jonka äiti oli se ja isä akateeminen. Minulla ei ollut isää, äiti duunari. Pojan äiti ei hyväksynyt minua ollenkaan ja poikakin sanoi kerran kännissä, että olemme aivan eri sosiaaliluokkaa. Se satutti.

Sittemmin opiskelin lääkäriksi ja työskentelin opiskeluaikana kaksi kesää kotikaupunkini terveyskeskuksessa, jossa tämä silloin jo ex-poikaystävän äitikin oli töissä. Ja kas, jopa oli ääni kellossa muuttunut.

Siis äiti oli sh

Erottelu ei ollut läheskään niin pahaa kuin nykypäivänä. Silloin ei pidetty mitenkään kummallisena, jos joku ajoi leipätyökseen taksia tai toimi siivoojana. Nykyään noihin hommiin ei kantasuomalaisia edes saa ja on jopa vähemmän häpeällistä ilmoittaa olevansa työtön, kuin jonkun tuollaisen paskaduunin tekijä. Ennen työtä kuin työtä oikeasti arvostettiin ja se ei ollut edes yhteiskunnassa vaihtoehto että en tee mitään.

Ei ollut. Molemmat vanhemmat oli lääkäreitä, joten meitä pidettiin "hienompana", vaikka ihan tavan tallaajia oltiin.

Muistan että minuun kohdistui hirveitä odotuksia mm. Opettajien taholta ja kohtelivat minua eri tavalla kuin muita.

Oi kyllä vain! Ei olisi tullut kuuloonkaan että olisin ollut perhettämme alempitasoisten perheiden lasten kaveri. Tämä hulluus on niin pitkälle vietyä että äitini on ihan vakavissaan ilmoittanut minulle olevansa minun yläpuolellani ja minua arvokkaampi henkilö ja että minun tulee häntä kunnioittaa. Kohtuullisen mielipuolista. Yksinään hän nyt kituuttaa vanhuuden päiviään ja ihmettelee kun ei ole yhtään ystävää ja lapsetkaan eivät juuri anna kuulua itsestään. Karma vai mikä?