Lue keskustelun säännöt.
Ikävä lämpöä, kosketusta, toista ihmistä, muita yksinäisyydestä riutuvia
25.04.2023 |
Nyyh, tällainen valtava halipula iski yllättäin, ei tunnu kivalta nyhjätä yksin.
Laitoin juuri broserattua turska ruusuja pannulle, kerman ja peruna sipuli sotkituksen kera kypsymään, tillillä ja sitruunalla ja ripauksella sokeria.
Yksin saa syödä, yksin joutuu nukkumaan ja kaipuu olisi suuri saada lämpöä, kylmään yksinäisyyteen...
Kommentit (26)
Et tarvitse edes kissaa kun voit silitellä itseäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En riudu enää. Otin ison koiran. Nytkin se tuossa nukkua tuhisee kyljessä kiinni.
Hanki vakipano. Varattujen kanssa löytyy helposti. Ei se täydellustä ole, mutta eipä tarvi aina olla yksin
Vierailija kirjoitti:
Hanki vakipano. Varattujen kanssa löytyy helposti. Ei se täydellustä ole, mutta eipä tarvi aina olla yksin
Voi tietty hankkia koiran, jos ei panojutut satu kiinnosteleen
Vähän samoin tämä itselläkin menee, että ainoastaan jokin isompi vastoinkäyminen (joita muuten riittää!) tai just terveysmurheet saa sen pahimman kaipuun pois vaikka sitten noissa tilanteissa se yksinäisyys tuleekin esiin harvinaisen konkreettisella tavalla.
Ehkä just se konkreettinen ja käytännön asioissa ilmenevä yksinäisyys onkin se mikä poistaa sen yksinäisyyden sellaisena puhtaasti tunne-elämän tunteena. Hankala selittää.
Ja ei tähän totu, ei sitten mitenkään. Sinkkuelämää on takana jo päälle 20 vuotta ja ne pari suhdetta jotka parikymppisenä koki sai pitkäksi aikaa ihan kammoamaankin parisuhdetta. Niissä ei nimenomaan ollut lämpöä eikä kosketusta ainakaan siinä mielessä millaisena sen parisuhteeseen oletan kuuluvan. Siinä meni monta vuotta noita haavoja nuollessa ja itseasiassa aluksi jopa kuvitellessa, etten vaan ole parisuhdeihminen.
Sitten sitä vielä päälle kolmekymppisenä jaksoi yrittää tavata sen itselle sopivan, mutta eihän sitä sellaisia tolkullisia sinkkumiehiä tuntunut enää olevan missään vaan kaikki oli jo pariutunut. Ja ne jotka ei olivatkin sitten enempi tai vähempi jo päihteilyyn mieltyneitä, katkeria ja jonkin asteisesti luovuttaneetkin oikeastaan kaiken suhteen.
Tuon jälkeen surin aikani sitä, etten koskaan saanut perhettä perustaa ja kuvittelinkin olevani asian kanssa sujut. Sitten alkoi koronapandemia ja jotenkin se avasi silmät ihan täysin sille, että puoliso ja lapset, oma perhe, on se ainoa jonka ihan oikeasti haluan ja ilman sitä elämäni ei oman näköistä ole.
No, tuosta on nyt se kolmisen vuotta ja yhä edelleen olen yksin ja aika täysin jo yksinäinenkin, koska kaverit tietenkin käpertyi siihen parisuhteeseensa/perheeseensä ja pikkuhiljaa vaan yhteydenpito hiipui hiipumistaan. Nyt saatetaan vielä soitella joskus, mutta hyvin harvakseltaan ja siis noin kerran puoleen vuoteen.
En kyllä haluaisi olla näin allapäin ja rutista vaan, mutta minkäs teet? On tämä vaan oikeasti niin pyllystä jos suoraan sanon ja elämänilon karkottavaa olla aina vaan yksin. Sitä on elossa, mutta ei kyllä yhtään elä. Ja nyt tämä kevät on ihan selkeästi ollut pahinta aikaa ikinä eikä tätä omaa elämäänsä tunnu sietävän enää yhtään. Itkettääkin miltei päivittäin ja ihan pikkuasioistakin jotka ei yksinoloon edes liity.