Läheisen kuolema ei tunnu miltään, mutta miten selittää tämä muille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kenellekään tarvitse selittää mitään. Jos joku esittää surunvalittelunsa, niin silloin voi vain sanoa kiitos.

Jos muuten aletaan pahoittelemaan, niin ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Voi vaikka sanoa, että kyllä minä tässä olen hyvin pärjännyt.

Muuten tuskin kannattaa lähteä selittämään, että ei oikeasti tunne surua.

Jos taas joku kertoo surustaan, niin ainahan voi olla hetken kuulevana korvana.

Miksei kannata? Miksi pitäisi valehdella?

No eipä se kovin korrektia ole, jos alkaa siinä haukkumaan kuollutta, toisten esittäessä surun valittelunsa. Ei kenenkään ulkopuolisen myöskään tarvitse olla kuulevana korvana vainajaa moitittaessa/ vihattaessa.

Kiittää osanotosta, ja siinä se. Ei itsestäänkään tarvitse uhria, tai narria tehdä tuossa tilanteessa.

Ymmärrän tuon olotilan oikein hyvin. Kun isoisäni kuoli, en tuntenut suurta surua. Ei minulla ollut häneen henkilökohtaista suhdetta, hän oli aina juro ja etäinen eikä suhde ollut omiin lapsiinsakaan kovin helppo. Meidät lapsenlapset sitten usein laitettiin jotenkin keventämään tilannetta ja vuorovaikuttamaan hänen kanssaan, vaikka oikeasti mitään yhteyttä ei ollut. Tavallaan olen surullinen, koska ymmärrän että hän ei vain omien traumojen vuoksi osannut luoda suhdetta ja varmasti oli usein yksinäinen, mutta toisaalta ei yhteyden luomista voi myöskään osaamattoman lapsen/nuoren harteille laittaa.

Hän oli viimeinen elossa oleva isovanhempani, muut ovat kuolleet kun olen ollut hyvin nuori. Välillä olen kateellinen ihmisille, joilla on ollut lämmin ja rakastava suhde isovanhempiin, minulla ei sellaista kokemusta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kenellekään tarvitse selittää mitään. Jos joku esittää surunvalittelunsa, niin silloin voi vain sanoa kiitos.

Jos muuten aletaan pahoittelemaan, niin ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Voi vaikka sanoa, että kyllä minä tässä olen hyvin pärjännyt.

Muuten tuskin kannattaa lähteä selittämään, että ei oikeasti tunne surua.

Jos taas joku kertoo surustaan, niin ainahan voi olla hetken kuulevana korvana.

Miksei kannata? Miksi pitäisi valehdella?

No eipä se kovin korrektia ole, jos alkaa siinä haukkumaan kuollutta, toisten esittäessä surun valittelunsa. Ei kenenkään ulkopuolisen myöskään tarvitse olla kuulevana korvana vainajaa moitittaessa/ vihattaessa.

Kiittää osanotosta, ja siinä se. Ei itsestäänkään tarvitse uhria, tai narria tehdä tuossa tilanteessa.

Kuka mistään haukkumisesta on puhunut?

Kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta teeskennellä surevampaa kuin mitä on. Siksi on ihan ok sanoa, että kuolema ei koskettanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kenellekään tarvitse selittää mitään. Jos joku esittää surunvalittelunsa, niin silloin voi vain sanoa kiitos.

Jos muuten aletaan pahoittelemaan, niin ei siihen tarvitse lähteä mukaan. Voi vaikka sanoa, että kyllä minä tässä olen hyvin pärjännyt.

Muuten tuskin kannattaa lähteä selittämään, että ei oikeasti tunne surua.

Jos taas joku kertoo surustaan, niin ainahan voi olla hetken kuulevana korvana.

Miksei kannata? Miksi pitäisi valehdella?

Jotkut ei ihan aidosti ymmärrä että miten omaan vanhempaan (tai ap:n tapauksessa ilmeisesti isäpuoleen) voi olla huonot välit. Minullekin on tullut tämän asian tiimoilta ihan mielenkiintoisia neuvoja, yksi kaveri ihmetteli miksi en voi soittaa isälleni. No kun ei olla oltu vuosikausiin tekemisissä. Tämäkin on sellainen tuttu joka kyllä tiesi miksi en ole tekemisissä isäni kanssa, mutta joillekin tulee suurena yllätyksenä että jotkut ei ihan aikuisten oikeasti ole tekemisissä vanhempiensa kanssa.

Syntymä tai kuolema, niin samanlaisiin tilanteisiin voi joutua.

Kun odotin esikoista työkaveri tuli juttelemaan, että kannattaa valita sektio, hänellä jäi ainoaksi lapseksi, kun synnytti alakautta.  Sitten sanoi, että kannattaa laittaa lapsi hoitoon jo alle 1 vuotiaana ja palata töihin.

Tein molemmat eri tavoin kuin hän. Sain kolme lasta hyvin alakautta ja hoidimme heidät vähintään 3-vuotiaiksi kotona, kävin osa-aikatöissä samalla ja mies kokoaikaisessa joustavassa ja osittain etätyössä.

Sano niille, että olet iloinen nykytilanteesta. Siitä että kotona on nyt vapautuneempi tunnelma.

Miksi et arvosta isääsi?

Kyllä kaikki ymmärsivät, että juopon isäni kuolema oli helpotus sekä meille että hänelle itselleen. Hautajaisissa oli mukava, kevyt tunnelma, juteltiin kaikenlaista, sekä isästä että muista asioista. 

Eikä äitinikään poismeno ollut vain surun asia, ja hänkin kuoli ajallaan. Jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut, on ottanut asian tosi kivasti, ja on juteltu lyhykäisesti tilanteesta. Ehkä tunnen tavallista fiksumpia ihmisiä, mutten olisi niin varma. Ihmisillä kuitenkin on elämänkokemusta usein enemmän kuin uskoisi. Minkä huomaa välillä täälläkin, ihmiset ovat realisteja. Taivastelijoiden prosenttiosuus on aika pieni, ja monelle heistä pieni palautus jalat maahan tekee pelkkää hyvää. 

Mutta tilannetta on helpottanut se, että olen kuitenkin myös surrut vanhempiani huojennuksen alla, ja ihmisten ei ole tarvinnut miettiä, olenko joku hirviö sitten kuitenkin. Ei, he olivat hyvin myötätuntoisia ja totesivat, että olen ollut kovilla. Niinkuin olenkin. Ja jos sinua ap ei sureta riesan poistuma, niin käytä tilaisuus sen suremiseen, mikä riesa hän oli. Tuskin hän sitä täysin tahallaankaan oli, niin pieni pala myötätuntoa sopii mausteeksi sekaan. Isompi pala aina kuitenkin itsellesi, rehellisyyden nimeen. 

Ensinnäkin tarve selittää on suurimmaksi osaksi omassa päässäsi.

Toisekseen itse en ainakaan koe mitään tunnontuskia siitä, että noissa tilanteissa vedän teatteria. Minimaalista teatteria mutta kuitenkin. Itse asiassa tämä on sitä, mitä vanhempani opetti minulle koko elämäni. Muiden edessä ollaan yhtä, selän takana toista. En mene yhtään niin pitkälle kuin vanhempani, mutta saatan todeta, että olosuhteisiin nähden menee hyvin. Kuulija tulkitsee sitten nuo olosuhteet omalla tavallaan ja minä omallani.

Tuohon vertaustukivaikeuteen en osaa samaistua. Vanhempani olivat mitä olivat, mutta elämässäni on ollut muita ihmisiä, jotka ovat olleet minulle enemmän vanhemmat kuin vanhempani, ja heidän menetyksessään on luultavasti paljon samaa kuin hyvien vanhempien menettämisessä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kaikki ymmärsivät, että juopon isäni kuolema oli helpotus sekä meille että hänelle itselleen. Hautajaisissa oli mukava, kevyt tunnelma, juteltiin kaikenlaista, sekä isästä että muista asioista. 

Eikä äitinikään poismeno ollut vain surun asia, ja hänkin kuoli ajallaan. Jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut, on ottanut asian tosi kivasti, ja on juteltu lyhykäisesti tilanteesta. Ehkä tunnen tavallista fiksumpia ihmisiä, mutten olisi niin varma. Ihmisillä kuitenkin on elämänkokemusta usein enemmän kuin uskoisi. Minkä huomaa välillä täälläkin, ihmiset ovat realisteja. Taivastelijoiden prosenttiosuus on aika pieni, ja monelle heistä pieni palautus jalat maahan tekee pelkkää hyvää. 

Mutta tilannetta on helpottanut se, että olen kuitenkin myös surrut vanhempiani huojennuksen alla, ja ihmisten ei ole tarvinnut miettiä, olenko joku hirviö sitten kuitenkin. Ei, he olivat hyvin myötätuntoisia ja totesivat, että olen ollut kovilla. Niinkuin olenkin. Ja jos sinua ap ei sureta riesan poistuma, niin käytä tilaisuus sen suremiseen, mikä riesa hän oli. Tuskin hän sitä täysin tahallaankaan oli, niin pieni pala myötätuntoa sopii mausteeksi sekaan. Isompi pala aina kuitenkin itsellesi, rehellisyyden nimeen. 

Minun valitettavasti biologinen isä ainakin oli täyspaska ja ihan tahallaan. Ei kaikki ole mitään olosuhteiden uhreja, vaan ihan ilkeitä omasta valinnastaan. Olisi kohtuutonta vaatia ketään läheistä tuntemaan myötätuntoa vuosien helvetin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kaikki ymmärsivät, että juopon isäni kuolema oli helpotus sekä meille että hänelle itselleen. Hautajaisissa oli mukava, kevyt tunnelma, juteltiin kaikenlaista, sekä isästä että muista asioista. 

Eikä äitinikään poismeno ollut vain surun asia, ja hänkin kuoli ajallaan. Jokainen, jonka kanssa olen asiasta puhunut, on ottanut asian tosi kivasti, ja on juteltu lyhykäisesti tilanteesta. Ehkä tunnen tavallista fiksumpia ihmisiä, mutten olisi niin varma. Ihmisillä kuitenkin on elämänkokemusta usein enemmän kuin uskoisi. Minkä huomaa välillä täälläkin, ihmiset ovat realisteja. Taivastelijoiden prosenttiosuus on aika pieni, ja monelle heistä pieni palautus jalat maahan tekee pelkkää hyvää. 

Mutta tilannetta on helpottanut se, että olen kuitenkin myös surrut vanhempiani huojennuksen alla, ja ihmisten ei ole tarvinnut miettiä, olenko joku hirviö sitten kuitenkin. Ei, he olivat hyvin myötätuntoisia ja totesivat, että olen ollut kovilla. Niinkuin olenkin. Ja jos sinua ap ei sureta riesan poistuma, niin käytä tilaisuus sen suremiseen, mikä riesa hän oli. Tuskin hän sitä täysin tahallaankaan oli, niin pieni pala myötätuntoa sopii mausteeksi sekaan. Isompi pala aina kuitenkin itsellesi, rehellisyyden nimeen. 

Minun valitettavasti biologinen isä ainakin oli täyspaska ja ihan tahallaan. Ei kaikki ole mitään olosuhteiden uhreja, vaan ihan ilkeitä omasta valinnastaan. Olisi kohtuutonta vaatia ketään läheistä tuntemaan myötätuntoa vuosien helvetin jälkeen.

Tai vaikka ilkiö olisi itsekin uhri niin syyttömiä hänen jälkikasvunsa on oman vanhempansa kurjaan lapsuuteen. Ei heiltä voi vaatia että surisivat kiusaajaansa.

Minä taas menetin todella läheisen ihmisen, mutta en ainakaan toistaiseksi sure sillä tavalla kuin monet näyttävät olettavan. Osanotoista olen silti iloinen koska se osoittaa että ympärilläni on välittäviä ihmisiä. Kukaan ei ole kuitenkaan sanonut ymmärtävänsä miltä minusta tuntuu ja hyvä niin. Mistä he voisivat tietää kun itsekään en tiedä.

Minua ei koskettanut isäni kuolema oikein mitenkään. Hautajaisissa otin halit ja osanotot vastaan ja kiitin, myöhemmin olen voinut esim. miehelleni asiasta mainitessa sanoa vaan suoraan että ei tuntunut missään.

Kun on surusta turta itkukaan ei tule.

Olen tavallaan kateellinen, kun itsellä hyvät välit vanhempiin ja se kuolema todennäköisesti ei tule olemaan aivan neutraali asia.

Sitä se mielialalääkkeiden syönti tekee - mikään ei tunnu miltään.