Parantumattomaan Syöpäpotilaan läheisiä paikalla?

Up

Menetin läheisen pari kuukautta sitten syövälle.

Oli ihan hirveän raskasta ne muutamat kuukaudet, mitä hän ennätti sairastaa. Uutinen parantumattomasta syövästä oli tietenkin hirveä järkytys kaikille läheisille viime vuoden lopulla ja alusta asti oli selvää, että toivoa ei ole ja aikaa todennäköisesti jäljellä vain pari kuukautta. Oli raskasta katsoa vierestä avuttomana, kun kunto heikkeni ja kivut pahenivat. Raskasta oli tietysti sillä sairastuneella läheiselläkin ja hän purki sitä pahaa oloaan meihin läheisiin, mikä on toisaalta hyvin ymmärrettävää mutta toisaalta se teki kaikesta vieläkin vaikeampaa. Kuolema oli sitten tietyllä tavalla jo helpotuskin.

Ikävä on välillä kova eikä tästä vielä pysty itkemättä puhumaan, mutta aika auttaa näissäkin murheissa. Enää ei itketä joka päivä.

Kovasti jaksamista sinulle ap. Toivottavasti teitä läheisiä on siinä useampia, että voitte potilaan lisäksi tukea toisiannekin.

Oli kyllä todella raskas ajanjakso.

Jaksan jotenkin päivästä toiseen, kun ei ole muutakaan mahdollisuutta, mutta ihan h*¤&%tin raskasta tämä on.

Isälläni todettiin syöpä ensimmäisen kerran jo melkein 15 vuotta sitten, mutta saatiin hoidettua. Nyt sitten 2 vuotta sitten palasi. Etäpesäkkeitä kaikkialla. Mitään ei ole tehtävissä.

Joulukuussa tehtiin saattohoitopäätös ja lääkäri puhui, että kyse on enää päivistä, korkeintaan viikoista. Mutta niimpä vaan isäni on edelleen elossa. Kuihtunut ja laihtunut niin, että ei melkein enää tunnista. Selvästi kovissa kivuissa kipulääkityksestä huolimatta.

Aivan kamalaa seurata vierestä kun rakas ihminen hitaasti kuihtuu pois.

 

Äidilläni on tuollainen syöpä. Ei se nyt kaiheasti hetkauta, onhan hän elänyt pitkän elämän. Kaikki me täältä lähdemme vuorollamme.

Tietysti tämä on kurja ja hirveä asia. Koira nyt kuitenkin muistaa, että et ole itse sairastunut, etkä voi asialle mitään tehdä. Älä anna muiden uhrata sinua tai syyttää tai syyllistää sinua tilanteesta tai kuormittaa sinua varsinkaan jos itselläsikin on omia ongelmia ja diagnooseja. Niin pahalta kun se ehkä kuulostaakin niin tietty etäisyys tilanteeseen ja tähän henkilöön on myös syytä ottaa ja ikäänkuin hyväksyä tilanne ja surra etukäteen itsekseen, jotta lopun sitten tultua pystyy olemaan edes vähän järkevä ja antaa niille, jotka eivät tilannetta etukäteen hyväksyneet tilaa surra.

Olin kaksikymppinen kun vanhempani sairastui syöpään ja kuoli sitten pari vuotta myöhemmin. Tästä on jo kauan, mutta en ole omasta kokemuksestani juurikaan puhunut, enkä halua loukata. Itse koin asiat kuitenkin juurikin kuvailemalla tavalla. Sairastumisen hetkellä olin itsekin pahassa tilanteessa, kärsin mielenterveysongelmista, olin työtön, en saanut rahaa mistään ja joudun täysin yksin ja avuttomana ilman apua mistään taistelemaan toivotonta taistelua TE-toimiston, Kelan ja sossun kanssa. Lisäksi olin tietysti jo tuolloin autistikirjolla siitä toki tietämättäni kun diagnoosin sain vasta paljon myöhemmin. Kun olisin itsekin tarvinnut apua omiin ongelmiin ja jo oma taisteluni oli uuvuttanut itseni en mitenkään pystynyt auttamaan tai tukemaan vanhempaani ja nimenomaan toinen vanhempani olisi sitä vaatinut ja todellakin sitten syyllisti ja olisi halunnut uhrata itseni. Omat vaikeuteni ja se, että olin juuri muutenkin menettänyt uskon kaikkeen TE-toimiston, Kelan ja sossun toiminnan seurauksena auttoi kyllä tilanteen hyväksymisessä. Koska mitään ei kuitenkaan suoraan kerrottu otin sitten itse salaa asioista selvää. Samalla selvisi sitten muutamin, mutta se ei liity tähän. Toki koko elämäni on ollut vaikea ja paljon kaikkea muutakin ikävää on ollut.

Äitini sairasti parantumatonta syöpää kolme vuotta. Leikata ei voinut ja hoidoilla sai lisäaikaa yllättävän paljonkin alkuperäiseen ennusteeseen nähden. Viimeiset 8kk oli edestakaista elämää sairaalan ja kodin välillä ja 2 viimeisintä kuukautta todella rankkoja, kun äitini eli morfiinihöyryissään aivan eri aikavyöhykkeellä ja maailmassa kuin me läheiset, jotka hoidimme häntä kotona. 

Tieto syövästä oli alkujaan iso shokki, sillä se tuli aivan puskista ja olin äitini kanssa todella läheinen. Onneksi hän kuitenkin toipui shokista suht nopeasti peruspositiivisen luonteensa vuoksi ja oli kiitollinen elämästään ja sinut lähestyvän kuoleman kanssa. Se helpotti paljon myös minua.

Tästä on 7 vuotta ja edelleen joka päivä ajattelen äitiäni. Mutta kokemus vahvisti minua ihmisenä ihan suunnattomasti ja sen jälkeiset vastoinkäymiset eivät ole enää tuntuneet niin suurilta, mitä olisivat voineet tuntua ilman tätä kokemusta.

Voimia ap, sinäkin selviät!

Vierailija kirjoitti:

Tietysti tämä on kurja ja hirveä asia. Koira nyt kuitenkin muistaa, että et ole itse sairastunut, etkä voi asialle mitään tehdä. Älä anna muiden uhrata sinua tai syyttää tai syyllistää sinua tilanteesta tai kuormittaa sinua varsinkaan jos itselläsikin on omia ongelmia ja diagnooseja. Niin pahalta kun se ehkä kuulostaakin niin tietty etäisyys tilanteeseen ja tähän henkilöön on myös syytä ottaa ja ikäänkuin hyväksyä tilanne ja surra etukäteen itsekseen, jotta lopun sitten tultua pystyy olemaan edes vähän järkevä ja antaa niille, jotka eivät tilannetta etukäteen hyväksyneet tilaa surra.

Olin kaksikymppinen kun vanhempani sairastui syöpään ja kuoli sitten pari vuotta myöhemmin. Tästä on jo kauan, mutta en ole omasta kokemuksestani juurikaan puhunut, enkä halua loukata. Itse koin asiat kuitenkin juurikin kuvailemalla tavalla. Sairastumisen hetkellä olin itsekin pahassa tilanteessa, kärsin mielenterveysongelmista, olin työtön, en saanut rahaa mistään ja joudun täysin yksin ja avuttomana ilman apua mistään taistelemaan toivotonta taistelua TE-toimiston, Kelan ja sossun kanssa. Lisäksi olin tietysti jo tuolloin autistikirjolla siitä toki tietämättäni kun diagnoosin sain vasta paljon myöhemmin. Kun olisin itsekin tarvinnut apua omiin ongelmiin ja jo oma taisteluni oli uuvuttanut itseni en mitenkään pystynyt auttamaan tai tukemaan vanhempaani ja nimenomaan toinen vanhempani olisi sitä vaatinut ja todellakin sitten syyllisti ja olisi halunnut uhrata itseni. Omat vaikeuteni ja se, että olin juuri muutenkin menettänyt uskon kaikkeen TE-toimiston, Kelan ja sossun toiminnan seurauksena auttoi kyllä tilanteen hyväksymisessä. Koska mitään ei kuitenkaan suoraan kerrottu otin sitten itse salaa asioista selvää. Samalla selvisi sitten muutamin, mutta se ei liity tähän. Toki koko elämäni on ollut vaikea ja paljon kaikkea muutakin ikävää on ollut.

En koe vanhempani kuoleman vaikuttaneen lopulta paljoakaan siihen, miten elämäni on mennyt. Vanhempani lopulta kuollessa olimme etäisiä ja taustalla on siis kaikkea muutakin. Sen sijaan monet muut ikävät asiat ovat vaikuttaneet suuresti elämäni pieleen menemiseen todella suuresti. Tässä yksi tärkeimmistä on juurikin se traumaattisen huono kohtelu, joita tietyissä paikoissa olen saanut ja oman onnen nojaan jättäminen. Vanhemman kuolema ei jättänyt traumoja tai ahdistusta, sen sijaan omat muut asiat ovat sen tehneet. Kuitenkin ihmettelen sitä, miten toinen vanhempani on saanut omiin pahoihinkin neurologisiin oireisiinsa parempaa hoitoa kuin mitä tämä kuollut vanhempi sai syömäänsä, vaikka kuollut vanhempi oli kuitenkin ihan töissä käynyt ihminen ja tämä toinen vanhempi ei.

Sama juttu minun kumppanillani. Varsinainen alkupesäke leikattu pois, mutta etäispesäkettä ei voi leikata. Pidetään vain solumyrkyillä aisoissa. Näin jo kohta kolme vuotta. En tiedä, tuosta on tullut vähän kuin osa normaalia arkea jonka kanssa eletään. Nyt muuten normaalisti, paitsi että hän käy hoidoissa ja voi huonommin niiden jälkeen. Mutta kaikki on nyt kuitenkin melko hyvin. Tiedostan kyllä, että milloin vain saatetaan siirtyä huonompaan vaiheeseen, mutta yritän elää tässä hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti tämä on kurja ja hirveä asia. Koira nyt kuitenkin muistaa, että et ole itse sairastunut, etkä voi asialle mitään tehdä. Älä anna muiden uhrata sinua tai syyttää tai syyllistää sinua tilanteesta tai kuormittaa sinua varsinkaan jos itselläsikin on omia ongelmia ja diagnooseja. Niin pahalta kun se ehkä kuulostaakin niin tietty etäisyys tilanteeseen ja tähän henkilöön on myös syytä ottaa ja ikäänkuin hyväksyä tilanne ja surra etukäteen itsekseen, jotta lopun sitten tultua pystyy olemaan edes vähän järkevä ja antaa niille, jotka eivät tilannetta etukäteen hyväksyneet tilaa surra.

Olin kaksikymppinen kun vanhempani sairastui syöpään ja kuoli sitten pari vuotta myöhemmin. Tästä on jo kauan, mutta en ole omasta kokemuksestani juurikaan puhunut, enkä halua loukata. Itse koin asiat kuitenkin juurikin kuvailemalla tavalla. Sairastumisen hetkellä olin itsekin pahassa tilanteessa, kärsin mielenterveysongelmista, olin työtön, en saanut rahaa mistään ja joudun täysin yksin ja avuttomana ilman apua mistään taistelemaan toivotonta taistelua TE-toimiston, Kelan ja sossun kanssa. Lisäksi olin tietysti jo tuolloin autistikirjolla siitä toki tietämättäni kun diagnoosin sain vasta paljon myöhemmin. Kun olisin itsekin tarvinnut apua omiin ongelmiin ja jo oma taisteluni oli uuvuttanut itseni en mitenkään pystynyt auttamaan tai tukemaan vanhempaani ja nimenomaan toinen vanhempani olisi sitä vaatinut ja todellakin sitten syyllisti ja olisi halunnut uhrata itseni. Omat vaikeuteni ja se, että olin juuri muutenkin menettänyt uskon kaikkeen TE-toimiston, Kelan ja sossun toiminnan seurauksena auttoi kyllä tilanteen hyväksymisessä. Koska mitään ei kuitenkaan suoraan kerrottu otin sitten itse salaa asioista selvää. Samalla selvisi sitten muutamin, mutta se ei liity tähän. Toki koko elämäni on ollut vaikea ja paljon kaikkea muutakin ikävää on ollut.

En koe vanhempani kuoleman vaikuttaneen lopulta paljoakaan siihen, miten elämäni on mennyt. Vanhempani lopulta kuollessa olimme etäisiä ja taustalla on siis kaikkea muutakin. Sen sijaan monet muut ikävät asiat ovat vaikuttaneet suuresti elämäni pieleen menemiseen todella suuresti. Tässä yksi tärkeimmistä on juurikin se traumaattisen huono kohtelu, joita tietyissä paikoissa olen saanut ja oman onnen nojaan jättäminen. Vanhemman kuolema ei jättänyt traumoja tai ahdistusta, sen sijaan omat muut asiat ovat sen tehneet. Kuitenkin ihmettelen sitä, miten toinen vanhempani on saanut omiin pahoihinkin neurologisiin oireisiinsa parempaa hoitoa kuin mitä tämä kuollut vanhempi sai syömäänsä, vaikka kuollut vanhempi oli kuitenkin ihan töissä käynyt ihminen ja tämä toinen vanhempi ei.

En enää oikeastaan tarkalleen edes muista miltä tämä kuollut vanhempani näyttikään. Olisi kuitenkin ollut käsittämätöntä, jos työttömän ja tulottoman mielenterveysongelmista kärsivän vielä aika kokemattoman ja aran parikymppisen olisi pitänyt ruveta joksikin hoitajaksi kuolevalle vanhemmalleen. Nykyään kai tuollaista jopa vaadittaisiinkin. En olisi pystynyt tähän, enkä pystyisi vieläkään. Aikaa on siis kulunut jo paljon ja omat ongelmanikin ovat pahentuneet paljon. Tämä toinen vanhempani on yhä elossa, vaikkakin jo vanhana ja sairaana. Käytännössä olen nyt joutunut tahtomattani tilanteeseen, jossa joudun olemaan tämän jonkinlainen henkilökohtainen assistentti, hoitamaan paljon tämän asioita ja tekemään paljon kotitöitä, vaikka en autismikirjon, ahdistuksen, traumojen, sosiaalisten tilanteiden pelon, työttömyyden ja köyhyyden vuoksi pysty huolehtimaan edes itsestäni. Olen yhä edelleen se, joka ollaan valmiita ensimmäisenä uhraamaan.

Toinen vanhemmistani kuoli syöpään kolme vuotta sitten kesällä.

Viimeinen kevät oli elämäni raskain. Huonoja uutisia toisensa perään. Potilaan itsensä hätää ja epätoivoa. Itsellä täysin voimaton olo, kun siihen asti oli aina ollut se, joka tsemppaa ja keksii keinoja milloin mihinkin ongelmaan.

Viimeiseen päivään asti itselläni oli lapsenomainen toivo jostain ihmeparantumisesta, vaikka lääkärit eivät mitään toivoa antaneet.

Itseäni ainakin ketuttaa otsikot siitä, kuinka "se ja se selätti syövän". Ei se mikään taistelu ole, josta selviää tsemppilauseilla.

Vaikeaahan se on. Huolta, luopumisen tuskaa, pelkoa, epätietoisuutta, huonoja uutisia kerta toisensa perään. Tuon kaiken keskellä on välillä vaikeaa muistaa, että kyllä se joskus helpottaakin.

Jaksamista kaikille, jotka ovat tässä tilanteessa. Pitäkää huolta myös itsestänne.

Kuolema tulee sille ei voi mitään. Äitini kuoli syöpään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti tämä on kurja ja hirveä asia. Koira nyt kuitenkin muistaa, että et ole itse sairastunut, etkä voi asialle mitään tehdä. Älä anna muiden uhrata sinua tai syyttää tai syyllistää sinua tilanteesta tai kuormittaa sinua varsinkaan jos itselläsikin on omia ongelmia ja diagnooseja. Niin pahalta kun se ehkä kuulostaakin niin tietty etäisyys tilanteeseen ja tähän henkilöön on myös syytä ottaa ja ikäänkuin hyväksyä tilanne ja surra etukäteen itsekseen, jotta lopun sitten tultua pystyy olemaan edes vähän järkevä ja antaa niille, jotka eivät tilannetta etukäteen hyväksyneet tilaa surra.

Olin kaksikymppinen kun vanhempani sairastui syöpään ja kuoli sitten pari vuotta myöhemmin. Tästä on jo kauan, mutta en ole omasta kokemuksestani juurikaan puhunut, enkä halua loukata. Itse koin asiat kuitenkin juurikin kuvailemalla tavalla. Sairastumisen hetkellä olin itsekin pahassa tilanteessa, kärsin mielenterveysongelmista, olin työtön, en saanut rahaa mistään ja joudun täysin yksin ja avuttomana ilman apua mistään taistelemaan toivotonta taistelua TE-toimiston, Kelan ja sossun kanssa. Lisäksi olin tietysti jo tuolloin autistikirjolla siitä toki tietämättäni kun diagnoosin sain vasta paljon myöhemmin. Kun olisin itsekin tarvinnut apua omiin ongelmiin ja jo oma taisteluni oli uuvuttanut itseni en mitenkään pystynyt auttamaan tai tukemaan vanhempaani ja nimenomaan toinen vanhempani olisi sitä vaatinut ja todellakin sitten syyllisti ja olisi halunnut uhrata itseni. Omat vaikeuteni ja se, että olin juuri muutenkin menettänyt uskon kaikkeen TE-toimiston, Kelan ja sossun toiminnan seurauksena auttoi kyllä tilanteen hyväksymisessä. Koska mitään ei kuitenkaan suoraan kerrottu otin sitten itse salaa asioista selvää. Samalla selvisi sitten muutamin, mutta se ei liity tähän. Toki koko elämäni on ollut vaikea ja paljon kaikkea muutakin ikävää on ollut.

En koe vanhempani kuoleman vaikuttaneen lopulta paljoakaan siihen, miten elämäni on mennyt. Vanhempani lopulta kuollessa olimme etäisiä ja taustalla on siis kaikkea muutakin. Sen sijaan monet muut ikävät asiat ovat vaikuttaneet suuresti elämäni pieleen menemiseen todella suuresti. Tässä yksi tärkeimmistä on juurikin se traumaattisen huono kohtelu, joita tietyissä paikoissa olen saanut ja oman onnen nojaan jättäminen. Vanhemman kuolema ei jättänyt traumoja tai ahdistusta, sen sijaan omat muut asiat ovat sen tehneet. Kuitenkin ihmettelen sitä, miten toinen vanhempani on saanut omiin pahoihinkin neurologisiin oireisiinsa parempaa hoitoa kuin mitä tämä kuollut vanhempi sai syömäänsä, vaikka kuollut vanhempi oli kuitenkin ihan töissä käynyt ihminen ja tämä toinen vanhempi ei.

En enää oikeastaan tarkalleen edes muista miltä tämä kuollut vanhempani näyttikään. Olisi kuitenkin ollut käsittämätöntä, jos työttömän ja tulottoman mielenterveysongelmista kärsivän vielä aika kokemattoman ja aran parikymppisen olisi pitänyt ruveta joksikin hoitajaksi kuolevalle vanhemmalleen. Nykyään kai tuollaista jopa vaadittaisiinkin. En olisi pystynyt tähän, enkä pystyisi vieläkään. Aikaa on siis kulunut jo paljon ja omat ongelmanikin ovat pahentuneet paljon. Tämä toinen vanhempani on yhä elossa, vaikkakin jo vanhana ja sairaana. Käytännössä olen nyt joutunut tahtomattani tilanteeseen, jossa joudun olemaan tämän jonkinlainen henkilökohtainen assistentti, hoitamaan paljon tämän asioita ja tekemään paljon kotitöitä, vaikka en autismikirjon, ahdistuksen, traumojen, sosiaalisten tilanteiden pelon, työttömyyden ja köyhyyden vuoksi pysty huolehtimaan edes itsestäni. Olen yhä edelleen se, joka ollaan valmiita ensimmäisenä uhraamaan.

Nyyh ja niisk!

Uppis