Lapsista on tullut heittopusseja, leluja ja aikuisten mielitekojen lääkettä

Oletteko törmänneet tähän samaan ilmiöön. Ei ole enää niin justiinsa, onko pariskunta eroamassa tai hädintuskin yhdessäkään, tehdään lapsi jos se pelastaisi suhteen, voihan sitä pallotella vuoroviikoin, jos ero tuleekin. Kyllä se lapsi sopeutuu aikuisten muuttuvaan elämään jne. Tuntuu, että lasten hankintaa ei enää pidetä vakavana ja sitovana asiana, joka otettaisiin niin tosissaan, että sen kumppanin kanssa pysyttäisiin yhdessä ehjänä perheenä, edes ne pikkulapsivuodet. Olettaen siis että kumpikin osapuoli oli asiaan alunperin myöntyväinen. Moni nykyajan lapsi ehtii elää jopa useammassa eri uusperheessä lapsuutensa aikana, sisarukset vain vaihtuu. Mistä lie ne nuorten lisääntyneet mielenterveysongelmat. Lapsen tulevaa elämää ei juurikaan ajatella, vain vanhemman mielitekoa saada lapsi.

Toinen ilmiö, kumppanuusvanhemmuus. Joitakin kokemuksia netistä lukeneena, usein paistaa läpi se ajatus, että kun lapsella tulee olemaan kaksi eri kotia, on vanhemmalle vain plussaa kun saa joka toisen viikon relata ilman lasta, jolloin elämä ei ole ollenkaan niin rankkaa! En tiedä olenko vanhanaikainen, mutta jo lähtökohtaisesti särähtää korvaan tuo ajatusmalli, että lapsi tuodaan maailmaan sen turvin ettei sen kanssa tarvitse koko ajan itse olla, ja halutaan synnyttää lapsi tieten tahtoen heittopussiksi? Olen ollut siinä käsityksessä että lapsi tehdään aina 100% itselleen, eikä sen turvin että joku muu hoitaa tasan puolet ajasta sitä jossain muualla.

Toivottavasti saatte kiinni. Lasten hankinta ei todellakaan enää tarkoita samaa kuin mitä se oli 20 vuotta sitten. Eikä ollenkaan hyvällä tavalla.