Näin viisikymppisenä mietin
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.
Mua kauhistuttaa se ajatus että joutuisi elämään vanhaksi. Isä on melkein ysikymppinen ja äiti kuoli vähän alle 80v. Toivottavasti ei niin pitkään tarvitse kitua.
En minä tuollaista mieti, vaan mietin, että onneksi en tiennyt, millaisen lapsen saan. Olisi jäänyt lapsi tekemättä.
Joo se oli veikeetä kun parikybäisenä kuvitteli että ehkä se normaali elämä siellä minua vielä odottaa. No eipä ole sellaista näkynyt ja ankeeta hinkutusta ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.
Mua kauhistuttaa se ajatus että joutuisi elämään vanhaksi. Isä on melkein ysikymppinen ja äiti kuoli vähän alle 80v. Toivottavasti ei niin pitkään tarvitse kitua.
Just oli lehdessä juttua, että jotkut harvat nykyisistä keski-ikäisistä saattavat elää Suomessa jopa 126-vuotiaaksi. Karua.
Vähän yli viiskymppisenä mietin paljon eutanasiaa. Tai puliukoksi alkamista. Lobotomiakin voisi auttaa. Tuntuu niin turhalta elää kun elämästä ei saa nauttia suomessa eikä rahat riitä muuttoon ulkomaille.
Vierailija kirjoitti:
Joo se oli veikeetä kun parikybäisenä kuvitteli että ehkä se normaali elämä siellä minua vielä odottaa. No eipä ole sellaista näkynyt ja ankeeta hinkutusta ollut.
Jokseenkin samoissa tunnelmissa. Parikymppisen ajattelin, että tietenkin tulen olemaan parisuhteessa ja pari kolme lasta sekä vakaasti työelämässä luovalla alalla. On harrastuksia ja ystäviä sekä mahdollisuus matkustella ainakin toisinaan. No eipä näin ole ja ikää 40. Ei oikeastaan pystyisi olemaan kauempana edellä olevista toiveista.
Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.
Mua kauhistuttaa se ajatus että joutuisi elämään vanhaksi. Isä on melkein ysikymppinen ja äiti kuoli vähän alle 80v. Toivottavasti ei niin pitkään tarvitse kitua.
Just oli lehdessä juttua, että jotkut harvat nykyisistä keski-ikäisistä saattavat elää Suomessa jopa 126-vuotiaaksi. Karua.
Sepä se, kun lääketiede kehittyy koko ajan. Aika hullua ajatella, ettei olisi edes puolivälissä vielä viiskymppisenä.
Voisitko olla masentunut? Kaikista varmaan välillä tuntuu tuolta. Leuka pystyyn! Mitä hyvää sun elämässä on ollut, jos nyt on vain kurjempi kausi?
Vierailija kirjoitti:
Voisitko olla masentunut? Kaikista varmaan välillä tuntuu tuolta. Leuka pystyyn! Mitä hyvää sun elämässä on ollut, jos nyt on vain kurjempi kausi?
Ammattivalittaja? Ei se ole masentunut, se on huomionkipeä.
Mikä siinä elämässä on ollut noin suuri pettymys? Olisiko jotain vielä tehtävissä? Kevät keikkuen tulevi ja ehkä elämällä on vielä hyvää tarjottavana! Tsemppiä :)
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.
Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.
No ymmärrän että tuntuu varmasti masentavalta , mutta sehän olet vielä ihan nuori ihminen. Vasta 48! Puolison ehdit vielä löytää ja muuttaa ulkomaillekin? Voihan sen omakotitalon hankkia yksinkin? Lapsia on moni saanut koeputkihedelmöityksellä vielä viisikymppisenä. Kuten nyt vaikka Krista Kiuru, Laura Malmivaara ym. Adoptio, sijaisperhe?
Itselläni taas lapsuus- ja nuoruusvuodet olivat ihan ok. Isä oli hurjan ankara, mutta ei onneksi väkivaltainen. Enhän tuota väkivallattomuutta silloin osannut arvostaa vaan vasta vanhempana kun tajusin, että mitä monet ystävät olivat kokeneet. Toisaalta taas kun meidät lapset kasvatettiin olemaan näkymättömiä, hajuttomia ja mauttomia, niin eihän sekään oikein mennyt. Hiljaisia ja ujoja olemme vieläkin siskon kanssa.
18v-26v oli työntäyteistä, sain 2 lasta ja lasten isän kanssa päädyimme eroon.
27v löysin elämäni miehen ja vieläkin yli 5-kymppisenä ihmettelen, että kuinka ihana elämä hänen kanssaan on ollut. Duunareita ollaan, mutta kun kumpikin on harkitsevia rahan käytössä, niin kaikkeen tarpeelliseen on ollut varaa. Niihin reissuihinkin vuosittain, joskus kotimaassa ja toisinaan pidemmällä.
Vierailija kirjoitti:
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.
Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.
Olen pahoillani sinun ja muiden samassa jamassa olevien puolesta.
Vaan mistä mahtaa kummuta katteeton optimismi, että asiat järjestyvät itsestään? Ainakin minun piti määrätietoisesti ponnistella koulutuksen, työuran ja esimerkiksi ulkomaille muuton eteen. Eikä puolisokaan itsestään löytynyt, vaan piti liikkua ihmisten ilmoilla ja olla alotteellinen.
Erityisen pahoillani olen ihmisten puolesta, jotka kovasti yrittävät, eivätkä siltikään saavuta haaveitaan.
Mikä toisi iloa elämään? Sitä voi löytää ihan minkä ikäisenä vaan. Jos omat voimavarat on vähissä ja mieli kovin musta, niin apua kannattaa hankkia. Menneeseen ei kannata jäädä ja sitä surkutella ja katkeroitua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.
Mua kauhistuttaa se ajatus että joutuisi elämään vanhaksi. Isä on melkein ysikymppinen ja äiti kuoli vähän alle 80v. Toivottavasti ei niin pitkään tarvitse kitua.
Ikäihmiset on aivan ihania. Monesti se persoona muokkautuu ja elämänilo voikin löytyä vasta vanhoilla päivillä. Sitten kun on joutunut jo luopumaan lähestulkoon kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.
Mua kauhistuttaa se ajatus että joutuisi elämään vanhaksi. Isä on melkein ysikymppinen ja äiti kuoli vähän alle 80v. Toivottavasti ei niin pitkään tarvitse kitua.
Just oli lehdessä juttua, että jotkut harvat nykyisistä keski-ikäisistä saattavat elää Suomessa jopa 126-vuotiaaksi. Karua.
Niinpä. Ei ole mitään tavoiteltavaa siinä, että valtaosan elämää eläisi vanhana ja ryppyisenä. Vaikka miten hyvässä kunnossa olisi, niin kyllä siinä olisi ponnistelemista pysyä ajan hermoilla ainakin kaikessa sähköisessä toiminnassa.
Vierailija kirjoitti:
Oman onnensa seppä kirjoitti:
Ihmisillä on epärealistisia haaveita ja liian vähän tahtoa, sekä taitoa pyrkiä unelmiaan kohti.
Joo. Mun haaveet oli mies ja pari lasta, ehkä ulkomaillakin voisi kokeilla asua jonkin aikaa. Mikään ei toteutunut ja en voi väittää etteikö olisi omaa vikaakin. En koskaan erityisesti nimittäin edes etsinyt sitä puolisoa, odotin että kyllä se oikea tulee vastaan jos on tullakseen. Sitten huomaat että lapsentekoikä alkaa olla ohi, ja miestä ei näy eikä kuulu. Mulla myös kaikki muut jutut, kuten omakotitalon hankinta tai ulkomaille muutto, oli aina sidoksissa siihen puoliso-juttuun. Sitten kun on puoliso, niin tehdään tuollaisia asioita. Yksin en uskalla/osaa/ei ole varaa/ei huvita. Odottelin että tosielämä alkaa kun löydän puolison. Nyt ikää 48, ei puolisoa, vain elämätön elämä ja kuihtuva vanheneva kroppa.
Olet laittanut kaiken "mahdollisen puolison" varaan. Tiesitkö että naiset voi tehdä ilman miestäkin kaiken tuon? Ostaa kodin, matkustella, asua ulkomailla, perustaa perheen. Minä olen saanut lapsen, ostanut asunnon nelikymppisenä, matkustanut ulkomailla, teettänyt remppoja, ostanut autoja ym. Ei niihin tarvitse miestä, riittää että päättää pärjätä ilman miestä ja tekee töitä asioiden eteen. Ei ole vielä myöhäistä sinullakaan. Eräs työkaveri valitteli kun ei ole miestä että voisi kilpailuttaa sähkösopimuksen. Kysyin että missä vaiheessa siinä munia tarvitsee? Rohkeasti vaan ottamaan selvää asioista. Kyllä naisetkin osaa ja usein paljon paremmin kuin yksikään mies. Aika voimaannuttavaa kun oppii itse tekemään, itseluottamus kasvaa.
Sama juttu näin 40v, olisi vaan bilettänyt ittensä hengiltä yms. No eilen mietin että lähempänä hautaa sitä nyt on koska tuskin elää 80v asti hyvä jos 60v.