Lue keskustelun säännöt.
5-v kysyi miten sähkö on keksitty
09.03.2023 |
Selitäpä siinä sitten, että 5-vuotias ymmärtäisi.
Kommentit (32)
Vielä vaikeampaa on vastata, jos aikuinen järkevä ihminen kysyy, mitä sähkö on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumala sanoi tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli. Sen pituinen se.
Hankaussähkön ja ukkosen näyttämällä pääsee varmaan alkuun.
Vierailija kirjoitti:
Se on sun tehtävä vanhempana selittää asiat ikätason mukaisesti. Skarppaa.
kaikista ei vaan ole vanhemmiksi.
Kampaa hiuksiasi ja näytä, miten pieni paperipala on napattavissa pöydältä siihen kampaan. Näin sähkö on keksitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sähköä ei ole keksitty. Se on aina ollut olemassa. Kun kosketat jotain niin tuntoaistimus liikkuu sormen päästä aivoihisi osin sähköisinä ja osin kemiallisina impulsseina. Samoin kuin se komento liikuttaa sormeasi alkoi aivoista samanlaisina impulsseina. Ja itseasiassa tuon kysymyksen tekeminenkin...
Selitä hänelle, että sähköä on ollut aina olemassa.
Sitten joku viisas ihminen, paljon viisaampi kuin isä ja äiti yhteensä, keksi, että sitä sähköä voi laittaa johtoa pitkin kulkemaan, ja sillä saa lamppuun valon, jos osaa tehdä oikeanlaiset kytkennät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun naapuri on ulkoistanut vaikeiden kysymysten vastaukset minulle, "kun olen niin paljon kouluja käynyt".
Olen vastannut mm. siihen, että onko kuoleman jälkeen elämää,
ja miten voi rakastaa, jos tehdään sydänleikkaus.
Monet kysymykset hämmentää. Esim. Kun puhuimme kiviin hakatuista kirjoituksista. Lapsi oli ihmeissään. Itsekin naureskelin ajatukselle, että silloin hakattiin vaan kiveen moi ja kesti ikuisuuden.
Kirjapainokoneesta kysymys sai nauramaan. "Ai oliko se sillei että joku kone kirjoitti sillä kynällä.."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Staattinen sähkö, hankaussähkö, tunnettiin jo vanhalla ajalla. Sen mainitsi jo Thales.[1] Tiedettiin, että varsinkin meripihka saa hangattaessa kyvyn vetää puoleensa lähellä olevia kevyitä esineitä ja saattaa lisäksi kipinöidä. Useissa nykyisissäkin kielissä sähköä tarkoittavat sanat johtuvat kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta , elektron.
William Gilbert totesi 1500-luvulla, että meripihkan lisäksi monet muutkin aineet kuten lasi, timantti ja eräät muut jalokivet, kovettuneet hartsit, rikki ja sinettilakka saivat hangattaessa samanlaisen vetovoiman. Hän nimitti tällaisia aineita meripihkamaisiksi eli elektrisiksi. Sitä vastoin metallit eivät tulleet hangattaessa sähköisiksi, ei myöskään marmori eikä smaragdi. Tällaisia aineita hän nimitti epäelektrisiksi.[1] Myöhemmin Stephen Gray totesi, että nämä epäelektriset aineet johtavat sähköä eli niiden välityksellä sähkövaraus voitiin siirtää paikasta toiseen.[2]
Sähköoppi alkoi tieteenhaarana kuitenkin kehittyä vasta 1700-luvulla. Silloin Charles François Dufay havaitsi, että on olemassa kaksi vastakkaista sähköistä tilaa, joita alkujaan nimitettiin lasi- ja hartsisähköksi[3], kunnes Benjamin Franklin otti käyttöön termit positiivinen ja negatiivinen sähkö.[1] Havaittiin, että samanmerkkiset sähköt hylkivät toisiaan, erimerkkiset vetävät toisiaan puoleensa.[1]
Vuonna 1784 Charles Augustin de Coulomb todensi nimeään kantavan lain, jonka mukaan varausten välillä voima on suoraan verrannollinen niiden tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön.[4] Sähköopin huomattavimpiin tutkijoihin kuului myös Benjamin Franklin, joka muun muassa todisti salaman olevan sähköpurkaus.[5]
Havainnot antoivat aihetta erilaisiin, keskenään ristiriitaisiin teorioihin sähkön luonteesta. Robert Symmer esitti dualistisen teorian, jonka mukaan oli olemassa kaksi sähköainetta, jotka voivat virrata kappaleesta toiseen. Sähköttömässä kappaleessa oletettiin olevan molempia yhtä paljon, varautuneessa jompaakumpaa toista enemmän.
Sähköopin huomattavimpiin tutkijoihin kuulunut Benjamin Franklin taas esitti vähän myöhemmin unitaarisen teorian, jonka mukaan oli vain yksi sähköaine, joka vastasi toista Symmerin teorian sähköaineista. Teorian mukaan varautumattomassa kappaleessa oli tätä ainetta tiettynä, tavallaan normaalina pitoisuutena, mutta kappaleen sähköainepitoisuus oli sitä suurempi tai pienempi, ilmenee erotus positiivisena tai negatiivisena sähkövarauksena[3]. Kysymystä siitä, kumpi teoria on oikea, pidettiin ratkaisemattomana elektronin löytymiseen saakka 1800-luvun lopulle.
Vuonna 1800 Alessandro Volta keksi sähköparin, ensimmäisen laitteen, jolla voitiin tuottaa jatkuvaa sähkövirtaa.[6] Pian sen jälkeen keksittiin myös käänteinen ilmiö, elektrolyysi, jossa sähkövirta saa eräissä aineissa aikaan kemiallisia muutoksia.[6] Gaston Planté keksi vuonna 1859 ladattavan lyijyakun[7].
Vuonna 1820 Hans Christian Ørsted havaitsi, että sähkövirta sai lähellä olevan kompassin neulan kääntymään.[8] Tämä osoitti, että sähköllä ja magnetismilla on läheinen yhteys, ja tästä alkoikin sähkömagnetismin tutkimuksen nopea kehitys. Jo samana vuonna André-Marie Ampère julkaisi sähkövirran aiheuttamaa magneettikenttää koskevat lait. Myöhemmin Michael Faraday keksi sähkömagneettisen induktion eli osoitti, että magneettikentän avulla voidaan myös saada aikaan sähkövirtaa. Tähän ilmiöön perustuukin koko nykyinen sähköenergian tuotanto.
1800-luvun aikana sähkön luonnetta opittiin ymmärtämään monipuolisesti ja luotiin sähköisiin ilmiöihin liittyen jo laajasti sähkömagneettinen teoria. Vuosisadan aikana kehitettiin toimivalle tasolla muun muassa sellaisia sähköisiä laitteita kuin generaattori, sähkömoottori, sähkövalaistus, sähkölennätin ja puhelin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Staattinen sähkö, hankaussähkö, tunnettiin jo vanhalla ajalla. Sen mainitsi jo Thales.[1] Tiedettiin, että varsinkin meripihka saa hangattaessa kyvyn vetää puoleensa lähellä olevia kevyitä esineitä ja saattaa lisäksi kipinöidä. Useissa nykyisissäkin kielissä sähköä tarkoittavat sanat johtuvat kreikan meripihkaa tarkoittavasta sanasta , elektron.
William Gilbert totesi 1500-luvulla, että meripihkan lisäksi monet muutkin aineet kuten lasi, timantti ja eräät muut jalokivet, kovettuneet hartsit, rikki ja sinettilakka saivat hangattaessa samanlaisen vetovoiman. Hän nimitti tällaisia aineita meripihkamaisiksi eli elektrisiksi. Sitä vastoin metallit eivät tulleet hangattaessa sähköisiksi, ei myöskään marmori eikä smaragdi. Tällaisia aineita hän nimitti epäelektrisiksi.[1] Myöhemmin Stephen Gray totesi, että nämä epäelektriset aineet johtavat sähköä eli niiden välityksellä sähkövaraus voitiin siirtää paikasta toiseen.[2]
Sähköoppi alkoi tieteenhaarana kuitenkin kehittyä vasta 1700-luvulla. Silloin Charles François Dufay havaitsi, että on olemassa kaksi vastakkaista sähköistä tilaa, joita alkujaan nimitettiin lasi- ja hartsisähköksi[3], kunnes Benjamin Franklin otti käyttöön termit positiivinen ja negatiivinen sähkö.[1] Havaittiin, että samanmerkkiset sähköt hylkivät toisiaan, erimerkkiset vetävät toisiaan puoleensa.[1]
Vuonna 1784 Charles Augustin de Coulomb todensi nimeään kantavan lain, jonka mukaan varausten välillä voima on suoraan verrannollinen niiden tuloon ja kääntäen verrannollinen niiden etäisyyden neliöön.[4] Sähköopin huomattavimpiin tutkijoihin kuului myös Benjamin Franklin, joka muun muassa todisti salaman olevan sähköpurkaus.[5]
Havainnot antoivat aihetta erilaisiin, keskenään ristiriitaisiin teorioihin sähkön luonteesta. Robert Symmer esitti dualistisen teorian, jonka mukaan oli olemassa kaksi sähköainetta, jotka voivat virrata kappaleesta toiseen. Sähköttömässä kappaleessa oletettiin olevan molempia yhtä paljon, varautuneessa jompaakumpaa toista enemmän.
Sähköopin huomattavimpiin tutkijoihin kuulunut Benjamin Franklin taas esitti vähän myöhemmin unitaarisen teorian, jonka mukaan oli vain yksi sähköaine, joka vastasi toista Symmerin teorian sähköaineista. Teorian mukaan varautumattomassa kappaleessa oli tätä ainetta tiettynä, tavallaan normaalina pitoisuutena, mutta kappaleen sähköainepitoisuus oli sitä suurempi tai pienempi, ilmenee erotus positiivisena tai negatiivisena sähkövarauksena[3]. Kysymystä siitä, kumpi teoria on oikea, pidettiin ratkaisemattomana elektronin löytymiseen saakka 1800-luvun lopulle.
No, tuohan on helppoa viisivuotiaalle. Kiitos, ap voi varmaan käyttää tätä.
https://www.komparate.com/fi/ajankohtaista/sahkon-historia-kuka-keksi-s….
Tässä linkissä aika helppoa asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jotkut w i t u n ääliöt ovat sitten kopioimassa tänne Wikipediaa! Olette todella tyhmiä ja kelvottomia osallistumaan aikuisten keskusteluun.
Sano, että lapsi on itse ollut hankaussähköä ja kipinöitä munissa ja siitä se ajatus sitten lähti.
Vaikkapa ennen sähkön keksimistä ihmisillä on ollut paljon vähemmän opittavaa elämästä ja maailman menosta. Mitä pidemmälle teknologia ja maailma kehittyy, sitä enemmän ihmisillä on opittavaa, miten maailma pyörii.
Käykö joskus niin että ei eläissään kerkeä oppia miten maailma toimii kun on ylivoimainen määrä tietoa opittavana että pystyisi tulemaan toimeen yli-inhimillisen pitkälle kehitetyssä yhteiskunnassa?
Maat, kunnat ja kaupungit ovat paljon vanhempia kuin kukaan ihminen, ihmisiä tulee ja menee mutta useimmat maat ovat ja pysyvät vaikkapa vuosisatoja tai tuhansiakin.
Välittääkö ikuisesti toimivat instituutiot enää ihmisistä, jotka vaan käyvät kylässä elämässä muutaman kymmenvuotisen elämänsä jossain maassa ja kuolevat sitten pois? Vai alkaako se oma instituutio elää omaa elämäänsä ja muuttua sellaiseksi joka ei ole enää ihmisille sovelias?
Sanot, että thor heiluttaa vasaraansa ja zeus sinkauttaa salamansa ja siitä se sähkö syntyy.
Hankaussähköllä tehtiin jekkuja jo muinaisessa kreikassa. Etsi netistä joku hankaussähköjekku ja osoita sillä että näin se keksittiin.
Se on sun tehtävä vanhempana selittää asiat ikätason mukaisesti. Skarppaa.