Opettajat epäilivät pojallani ADHD:ta 6. luokalla, onneksi pistin hanttiin
Poikani oli ala-asteella omapäinen, asioita kyseenalaistava ja vilkas (ei kuitenkaan ilkeä eikä epäkunnioittava) ja keskittymiskyky oli huono, sekä motivaatio kouluun matalalla. Itse tein paljon töitä kotona, mm. läksyjä luin hänelle ääneen koko ala-asteen ajan ja vahdin vieressä läksyjenteon onnistumista.
Kuudennella luokalla tämä kaikki paheni, kun opettaja vaihtui, eikä poikani oikein tullut toimeen open kanssa.
Opettaja laittoi pojan ja meidöt terkkarille ja koululääkärille keskustelemaan ja täyttämään adhd-kyselyn, itse olimme kuitenkin tiukasti sitä mieltä, ettei pojalla ole adhd:ta, on vaan motivaatio-ongelmia ja lapsellisuutta.
Opettajan mukinasta huolimatta mitään ei sitten tehty kun olimme diagnoosia vastaan, eikä poikaa diagnosoitu.
ONNEKSI, sillä kaikki nämä "ongelmat" jäi kuin taikaiskusta taakse, kun poika siirtyi yläasteelle. On nyt kasilla. Poika malttaa olla rauhallisesti, kokeista tulee ysejä ja kymppejä, saa opettajilta lähes yksinomaan kehuja wilmassa, ja jopa _keskittymistä_ matematiikan tunneilla kehutaan.
Eli meidän pojan "adhd" olikin vaan
1. Pojan omaa lapsellisuutta
2. Motivaatio-ongelmia ja
3. Henkilökemian tökkimistä opettajan ja pojan välillä
4. sekä opettajan omaa väsymystä
Ja siis kyllä, ymmärrän opettajaa, poikani on varmasti käynyt hermoilleen, mutta se on silti ollut eri asia kuin että pojalla olisi adhd.
Epäilen, että nykyään yleistyneet adhd-diagnoosit johtuvat osaksi juuri tästä, luokat ovat liian isoja, opettajat väsyneitä, ja lapset motivaatio-ongelmaisia.
Kommentit (17)
Kyllä turhia diagnooseja tehdään, ei siitä mihinkään pääse
Joo, osin mennyt liian pitkälle kaiken medikalisointi. Edelleen on, kuten omassa lapsuudessa ja nuoruudessa kasarilla, myös ihan vaan lapsia joita koulu ei huvita yms. Itseäni kiinnosti vähän eka- ja tokaluokalla, sitten väheni, yläasteella ei kiinnostanut todellakaan yhtään. Lukiossa sitten alkoi taas kiinnostaa. Kyllähän siihen kapinointiin ja kiinnostumattomuuteen varmaan kaikenlaista adhd:maistakin käytöstä sisältyi. Mutta siitä ei ollut kyse vaan motivaation puutteesta.
Uskon myös, että osa diagnosoidaan virheellisesti adhd:ksi. On niitä diagnooseja niin paljon nykyään.
Itse aloin miettiä lähimpiä 10 ystävää/sukulaista, niin näistä perheistä puolella löytyy vähintään yksi lapsi, jolla on diagnosoitu adhd.
Meilläkin toinen lapsista oli alakouluajan parin ulkopuolisen mielestä adhd, kummasti vaan meilläkin yläkouluun mentäessä nämä piirteet hävisivät.
Minulla on aikuinen poika, joka oli lapsena ap:n kuvauksen kaltainen. Hänellä tosin ongelmat pahenivat iän myötä.
Lopputuloksena ei ollut adhd:ta, vaan pojan pää oli sekaisin. Asia parani, kunnhän oppi tuntemaan itsensä.
ADHD-diagnooseissa on voitu tehdä virheitä, sanovat lääkärit – nyt diagnooseista pyritään eroon Suomessa ja Ruotsissa
Ja miksei saa sanoa sitä tosi asiaa, että suuri osa opettajista taitaa nykyään olla epäpäteviä toimimaan lasten kanssa.
Nimenomaan osa vanhemmista vaatii (oman diagnostiikkansa pohjalta) sitä ADHD-diagnoosia ja jos ei sitä saada alkaa kova painostus lääkäriä vastaan.
Sinun pojalle ei edes ole tehty ADHD diagnoosia vaan on ollut pelkkä epäilys, jota voi hoitaa terapialla tai lääkkeillä ja helpottaa lapsen elämää.
Ihan samalla opettajat voi epäillä, jos lapsi on kaatunut käden murtuvan, mutta se ei vielä suinkaan ole mikään diagnoosi eikä totuus.
Niin kuin itsekin kirjoitat, vanhempana otit opetuksessa muita avuja käyttöön läksyjen teossa eli ääneen lukemisen, jolla poikasi oppi paremmin, kuin koulussa yleisesti käytetyt tavat.
ADHD eivät ole tyhmiä tai etteikö he mestyisi koulussa, vaan heillä on vain aivotoiminnasta johtuen erilainen tapa toimia ja oppia, joka pitäisi huomioida opetuksessa.
En usko turhiin diagnooseihin, koska diagnoosin tekeminen on pitkä prosessi, vaan lapsen tai henkilön tietoisuus asiasta, jolloin voidaan hyödyntää terapiaa ja erilaisia toimintatapoja, ihan samalla tavalla kuin muissakin toimintahäiriössä ja sairauksissa.
Vierailija kirjoitti:
Ja miksei saa sanoa sitä tosi asiaa, että suuri osa opettajista taitaa nykyään olla epäpäteviä toimimaan lasten kanssa.
Se on helppo syytellä opettajaa, kun itse maksa sohvalla naama kiinni puhelimessa. Vanhemmissa se vika on eli katsetta peiliin vaan
Osakesäätäjä kirjoitti:
Pillereitä pillereitä!!!
Mistä mielikuva, ADHD hoidetaan vain pillereillä, vaan yhtä tärkeää on terapia ja uusien tapojen oppiminen.
Vierailija kirjoitti:
Ja miksei saa sanoa sitä tosi asiaa, että suuri osa opettajista taitaa nykyään olla epäpäteviä toimimaan lasten kanssa.
Saati sitä, että suuri osa vanhemmista on epäpäteviä toimimaan lasten kanssa.
Meillä haettu kolmelle lapselle on ehdotettu ADHD tutkimusta. Kotona ei ole mitään ongelmia, kun on selkeät säännöt, joista pidetään kiinni. Koulussa löysistä säännöistä ei pidetä kiinni ja siksi kouluissa on kaikki sekaisin. Lapset ovat vaan normaalia vilkaampia, mutta normaaleja.
Vastaavassa myllyssä mukana olleena sanoisin, että diagnoosin teko se vasta hämärä prosessi oli. Vanhempien rakkaustarina käytiin perusteellisesti läpi, löytyy varmasti vieläkin jostain kirjoista ja kansista. Lasta eniten tavanneen kasvatusneuvolan terapeutin lausunto kuitenkin hukattiin. (Hänen mielestään kyseessä ei ollut ADHD.) Muitakin lausuntoja "hukkui". Kaikenlaisissa arvioinneissa ja palavereissa laukattiin väsymykseen asti. Lääkäri ei tavannut lasta kertaakaan, ja diagnoosissa painoi hyvin paljon luokanopettajan tuomitseva lausunto. Täysin amatöörimaista puuhastelua.
Mutta eipä se diagnoosi mitään muuttanut. Arviointiin käytettiin aikaa ja lasta riepoteltiin sinne tänne, mutta mitään erityistä hoitoa, esimerkiksi toimintaterapiaa ei ollut saatavilla. Lapsi on oli hetken kuntouttavalla erityisluokalla, jonka opettaja sanoi että se ei ole lapselle oikea paikka, vaan hänet on saatava sieltä pois ettei opi pahoja tapoja. Sitten alkoikin ihan tavallinen elämä.
Nyt on kohta toinen setti ylioppilaskirjoituksista menossa. Ihan hyvin on mennyt.
Diagnoosi lienee jossain arkistoissa. Järkyttävää ajan ja henkilöresurssien tuhlausta sekä perheen kiusaamista.
Joo ja lisäsyynä se, että osa vanhemmista ei itse jaksa vääntää lastensa kanssa, tai jaksa olla johdonmukaisia, joten hakevat "syyn" onhelmiin eli diagnoosin selittääkseen omaa tumpeloa vanhemmuuttaan.