Mitä tehdä, kun rakastaa ihmistä, josta ei kuitenkaan pidä ihmisenä? Tilanne aiheuttaa syyllisyyttä ja ahdistusta

Kyse ei siis tietenkään ole ihmisestä, jonka olisin valinnut elämääni -silloinhan pitäminen olisi tullut ennen rakastamista, eikä tällaiseen tilanteeseen olisi voinut päätyä. Vaan äidistäni,. Rakastan häntä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ihmisenä pitämään, enkä pidä hänen seurastaan. Olen aina kuin väännetty tiskiriepu tapaamisen jälkeen, ja niiden aikana pingottunut ja varuillani.

Näihin aikoihin saakka elättelin toivoa, että meillä voisi joskus olla aikuiset välit, siis sellaiset normaalit, kuten vaikka työkavereilla, mutta olen lopulta tajunnut, että niin ei tule käymään. Äitini on alkanut jonkinlaisen taantumisen vanhuuteen ja huomaan, että suhde ei enää tästä voi muuttua kuin huonompaan päin.

Tieto siitä, että aika alkaa loppua, tietysti vain lisää minun syyllisyyttäni ja ahdistustani.

Mitä tekisitte tässä tilanteessa? Tällä hetkellä minulla on se linja, että tavatessamme olen vaan koko ajan järkkymättömän tyyni ja kohtelen äitiäni kun jotain kohtalaisen etäistä tuttavaa. Tämä ilmeisesti menee täydestä ja äiti kuvittelee meidän olevan hyvinkin läheisiä.

Välien jäädyttäminen olisi tietysti ilmeinen ratkaisu, mutta ei käy päinsä koska isäni on hyvin tärkeä ihminen sekä minulle, miehelleni että lapsellemme. Enkä muutenkaan halua ruveta vanhan ihmisen kanssa mihinkään kovin radikaaliin, kun kyse ei ole mistään rajattomuudesta tms, vaan siitä vaan että minä en pidä hänestä ihmisenä.