Vierailija

Haluaisin tietää onko täällä muita aikuisia joilla on tavallaan läheinen, mutta kuitenkin niin etäinen suhde äitiinsä. Olen 33-vuotias ja äitini syntynyt 50-luvun loppupuolella. Minulla on kaksi lasta ja olen perheeni kanssa jo pidempään asunut toisessa kaupungissa eli emme näe äitiäni usein. Hän puhuu kuitenkin usein puhelimessa lasteni kanssa (pk-ikäisiä) ja heillä on läheinen suhde toisiinsa. Itsekin toki puhun äitini kanssa puhelimessa silloin tällöin, mutta yleensä puhumme vain hyvin lyhyesti, jollei ole jotain käytännön asioita (esim kyläilyajankohtaan liittyvää), mitkä vaativat enemmän kuin 2-3 minuutin puhumista Lasteni kanssa hän kyllä puhuu pitkiä ja iloisia puheluita ja lapset nauttivat näistä puheluista paljon. En siis syytä äitiäni, koska en itsekään aloita syvällisempiä keskusteluja äitini kanssa, useimmiten kysyn hänen kuulumisiaan yleisesti. Myös äitini kysyy minulta silloin tällöin että mitä meille kuuluu (ei siis koskaan tarkemmin että mitä minulle kuuluu), ei koskaan kysy miten olen jaksanut vaikka tietää että olen lähes kaikki arki-illat yksin lasten kanssa kotona koska mieheni on yrittäjä ja kun olin toista kertaa raskaana hän kyllä onnitteli siitä mutta en muista että hän olisi silloinkaan yhtä ainutta kertaa koko raskauden aikana kysynyt jaksamisestani tai mahdollisista raskausvaivoista. Hän sai nähdä lapseni melkein heti heidän synnyttyään ja onnitteli toki, mutta silloinkaan ei kysynyt mitään varsinaisesta voinnistani tai tuntemuksistani synnytyskokemukseen liittyen. En siis kaivannutkaan mitään tällaisia keskusteluja kun sain henkistä tukea muualta, mutta välillä vaan hämmästelen onko tämä ihan normaalia että oman tyttären vointi ei kiinnosta enempää?

Kun olin lapsi äitini mielestäni kyllä osasi lohduttaa ja puolustaa minua, mutta niin pitkälle menneisyyteen kun muistan en muista että hän olisi koskaan sanonut rakastavansa minua (tämä taitaa olla aika suomalaista) tai halunnutkaan muuta kuin lohduttaakseen. Meillä ei ole siis ainakaan aikuisiälläni ollut mitään isoja riitoja, sellaista pientä arkista vaan mitä varmaan useimmilla perheenjäsenillä silloin tällöin. Lisään vielä, että äitini on muuten sosiaalinen, hänellä on ystäviä joiden kanssa puhuu ummet ja lammet. Se tässä ehkä vähän loukkaakin kun tiedän että kyse ei ole ihmisestä joka on vain hiljainen ja vähäpuheinen luonnostaan. Lisään senkin, että en ole koskaan puhunut hänen henkilökohtaisia asioita eteenpäin enkä muutenkaan haukkunut häntä kenellekään, että ei voi olla kyse luottamuksen menetyksestä. Onko kenelläkään vastaavanlaista suhdetta äitiinsä tai isäänsä? Kuulostaako tämä normaalilta aikuisiän äiti-tytär -suhteelta vai onko äidilläni jotain katkeruutta minua kohtaan?

  • ylös 20
  • alas 6

Kommentit (17)

Vierailija

Ymmärrän, että äitisuhteen etäisyys tuottaa surua ja toiveita läheisemmästä ja välittävämmästä suhteesta. En tiedä lohduttaako sinua ajatus siitä, että eivät äiti- tytär suhteet ole välttämättä lämpimiä ja läheisiä ja sekin on ihan ok, kun työstää ja hyväksyy asian ja sen ettei vanhempi tule muuttumaan toisenlaiseksi vaikka kuinka toivoisi.

  • ylös 20
  • alas 1
Vierailija

Ihan normi suhde. Äidit ovat varovaisia, ettei astu liian lähelle, ettei syytetä tukahduttamisesta, uteliaisuudesta, asioihin sekaantumisesta. Paras odottaa lapsen toiveita, alotteita herkällä korvalla eikä tyrkyttää . Eli tee aloite.

  • ylös 30
  • alas 6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ihan normi suhde. Äidit ovat varovaisia, ettei astu liian lähelle, ettei syytetä tukahduttamisesta, uteliaisuudesta, asioihin sekaantumisesta. Paras odottaa lapsen toiveita, alotteita herkällä korvalla eikä tyrkyttää . Eli tee aloite.

Tätä mietin itsekin, että kun nykyään suomalaiseen kulttuurin kuuluu niin varovainen käyttäytyminen jopa lähisukulaisten kesken, että voihan olla että äitini haluaa vain välttää ristiriitoja kun muutenkin asumme sen verran kaukana toisistamme. Tosin en ole luonteeltani sellainen että erimielisyyksien takia esim rajoittaisin puheluita äitini kanssa, mutta mistäpä hän sen tietää kun ei oikeastaan tunne minua niin hyvin enää nykyään kun ei olla asuttu saman katon alla n. 14 vuoteen 😀

nojoo näin se menee

Mulla oli täydellinen puoliso.

Mutta sen äiti ei sallinut sille mitään, mikä on paremmin kuin sillä itsellään.

Se oli alkanut jo varhaisessa iässä, mutta meni täydelliseksi hyökkäykseksi joka kerta, kun äiti jäi tytärtä vähemmälle huomiolle.

Ja niin sinnikäs oli, ettö torpedoi koko tyttärensä elämän meidän eroon saakka.

Vaikka tytär itsekin tunnisti nämä elkeet, silti aina luovittu.

Ja äitinsä todella osasi pelinsä.

Jos ei raivoaminen auttanut, otettiin käyttöön sydänkohtaukset ja muut.

Ammulanssiporukkaa se ei hämännyt, mutta kotiväki oli paniikissa joka kerta.

Se ämmä vihasi mua,. koska tiesi, että en osta mitään siitä esityksestä.

Valitettavasti menetin hienon ihmisen tyttäressä.

Valitettavasti se hieno ihminen on äitinsä takia tänään täysi henkinen raunio.

Valitettavasti en halua olla enää missään tekemisissä kenenkään niiden kanssa.

Valitettavasti kukaan niistä ei saa asiaansa korjattua

Yksi ihmishirviö riittää

  • ylös 22
  • alas 2
Vierailija

Jospa äitisi ajattelee, että pärjäät hyvin ja sinulla on kaikki kunnossa. Silloin ei ole syytä kysellä enempää.

Vierailija

Minun äitini ei kuule edes onnitellut lapsista ja kyläänkin tulee niin, että tuulikaapin ovi vain pamahtaa ja suunnilleen kävelee ylitseni lasten luo.

Ikinä ei kysy miten voin, mitä kuuluu, kaikki kuulumiseni on muutenkin peestä, samaten työni, mieheni, ruokani jne. Ja varsinkin vanhemmuuteni.

Erittäin harvoin olen tekemisissä.

  • ylös 10
  • alas 0
Vierailija

Kuulostaa 100% normaalilta äitisuhteelta. Itselläni on samanlainen äiti, paitsi että en ylitulkitse hänen sanomisiaan tai mitä hän ei sano. Oletan, että jos hän kysyy "mitäs teille kuuluu?", voin kertoa myös omia kuulumisiani ja vaikka valittaa jostain oireista. Eikä raskaus ole sairaus, joten miksi pitäisikään erikseen voivotella raskaana olevan vointia.

Vierailija

Mulle tuli mieleen että jos äitisi kokee tuollaiset raskausajan vointi -utelut jne liian henkilökohtaisina kysymyksinä. Tai itse ainakin olen tosi huono kysymään mitään kun en halua olla liian utelias ja tuppautuva (tällaisista sukulaisista on kokemusta ja ehkä ylikompensoin asiaa sitten näin). Mua kyllä kiinnostaa kuulla mutta en kehtaa kysyä ja sen voinee tulkita sitten niin ettei mua kiinnosta. Ja tuo että kysyy miten teillä menee eikä miten sulla menee, sekin voi olla vaan kohtelias tapa huomioida koko perhe eikä tajua että kaipaisit kysymistä juuri sinusta. Enkä siis syyllistä sinua tällä vaan yritän miettiä mistä moinen käytös voisi kummuta.

Vierailija

Minä ajattelen, että äitisi tekee suuren palveluksen sinulle antamalla lapsillesi hyvän isovanhempi-suhteen ja tukea kasvatusurakkaasi. Samalla hän keventää sinun kuormaasi ja helpottaa taakkaasi, antamalla lapsillesi tärkeitä eväitä elämään. Se on siis rakkauden teko sinulle. Lasten kautta hän myös saa vihiä osittain, miten sinä voit. Muutoin ei ehkä tohdi häiritä ja tungetella.

Toki muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia, koska meitä on persoonina niin paljon.

Vierailija

Sitähän mielellään ajattelisi, että kateus on ansaittava. Mutta moni äiti on tyttärelle kateellinen asioista, joille tämä ei mitään mahda. Kuten nuoruudesta. Täysin alikäsitelty asia, ja ymmärrettävästi, koska ihmiset ovat ehkä keskimäärin onnellisempia, jos he eivät erehdy koko asiaa pohtimaan. Onneksi useimmat äidit pystyvät pitämään kateutensa omana tietonaan ja edes hetkittäin ylittämään tuon tunteen ja kokemaan jonkinlaista lämpöäkin.

Omalla äidilläni ehkä oli enemmänkin auktoriteettiongelma kuin kateus takana. Hän oli ikuinen nuori kapinallinen, ja minä taas olin meidän suhteen aikuinen. Sehän ei hänelle sopinut ollenkaan, ja harvassa olivat hetket, jolloin oikeasti koin hänen kantavan vanhemman vastuuta tai kokevan lämpöä minua kohtaan. Ajattelin esimerkiksi hänen huolehtivan minusta kun hän raahasi minut lääkäriin pienestäkin yskäisystä. Sittemmin kun oma lapseni yski, äiti tunnusti kantavansa huolta yskijöistä koska hänen äidillään oli keuhkotauti. Eli jos aitoa huolta minusta oli, se pääsi esiin koska asia oli äitini herkkä kohta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sitähän mielellään ajattelisi, että kateus on ansaittava. Mutta moni äiti on tyttärelle kateellinen asioista, joille tämä ei mitään mahda. Kuten nuoruudesta. Täysin alikäsitelty asia, ja ymmärrettävästi, koska ihmiset ovat ehkä keskimäärin onnellisempia, jos he eivät erehdy koko asiaa pohtimaan. Onneksi useimmat äidit pystyvät pitämään kateutensa omana tietonaan ja edes hetkittäin ylittämään tuon tunteen ja kokemaan jonkinlaista lämpöäkin.

Omalla äidilläni ehkä oli enemmänkin auktoriteettiongelma kuin kateus takana. Hän oli ikuinen nuori kapinallinen, ja minä taas olin meidän suhteen aikuinen. Sehän ei hänelle sopinut ollenkaan, ja harvassa olivat hetket, jolloin oikeasti koin hänen kantavan vanhemman vastuuta tai kokevan lämpöä minua kohtaan. Ajattelin esimerkiksi hänen huolehtivan minusta kun hän raahasi minut lääkäriin pienestäkin yskäisystä. Sittemmin kun oma lapseni yski, äiti tunnusti kantavansa huolta yskijöistä koska hänen äidillään oli keuhkotauti. Eli jos aitoa huolta minusta oli, se pääsi esiin koska asia oli äitini herkkä kohta.

Minun äitini kadehtii minulta rahaa, työuraa, koulutusta, pärjääviä lapsia, osallistuvaa miestä.

Ei vaan kestä. Se näkyy sitten ylikävelynä, selän takana marmattamisena ja jopa niin, että hän selittää naapureille, miten hän muka pitää huusholliani pystyssä.

Hän itse sössi elämänsä pamahtamalla paksuksi parikymppisenä ja laiminlyömällä koulunkäynnin kokonaan. Raha-asioita ei ymmärrä ja luonteeltaan on laiska.

Vierailija

Mummuna voin sanoa, että äiti-tytär -suhde on niin kovin läheinen kuin samaa olemusta, että on tarpeen irtiotto siinä vaiheessa kun tytär aikuistuu. Jos jää liian lähelle, voi voimakaspersoonainen äiti tukahduttaa tyttären tahdon.

Kuten täällä on jo kirjoitettu, syynä jäykkyyteen äidiksi tulleen tyttären kanssa voi mummulla tosiaan olla varovaisuus että ei esim vävy kokisi anopin liiallista osallistumista eikä tytär kokisi, että kun "äiti tietää parhaiten", hän puuttuu esim. kasvatukseen.

Tämä on taitolaji. Ihanteellista olisi jos me mummut rohkenisimme osoittaa hellyyttä myös aikuiselle tyttärelle /pojalle. Suurin osa varmasti edelleen rakastaa aikuista lastaan ja osana sitä syntyy rakkaus myös vävyjä, miniöitä ja niitä pikku vesseleitä kohtaan.

Kunnioitus mummoja ja pappoja kohtaan olisi kyllä hyvä näkyä, se lämmittää mieltä kovasti.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mulle tuli mieleen että jos äitisi kokee tuollaiset raskausajan vointi -utelut jne liian henkilökohtaisina kysymyksinä. Tai itse ainakin olen tosi huono kysymään mitään kun en halua olla liian utelias ja tuppautuva (tällaisista sukulaisista on kokemusta ja ehkä ylikompensoin asiaa sitten näin). Mua kyllä kiinnostaa kuulla mutta en kehtaa kysyä ja sen voinee tulkita sitten niin ettei mua kiinnosta. Ja tuo että kysyy miten teillä menee eikä miten sulla menee, sekin voi olla vaan kohtelias tapa huomioida koko perhe eikä tajua että kaipaisit kysymistä juuri sinusta. Enkä siis syyllistä sinua tällä vaan yritän miettiä mistä moinen käytös voisi kummuta.

Minusta se on kohteliasta, kun kysyy toiselta ns avoimen kysymyksen, kuten mitä kuuluu tai miten teillä menee. Jokainen voi vastata siihen oman tahtonsa ja tarpeensa mukaisesti. Itse olen kuin avoin kirja läheisimmilleni, eli kerron kyllä tarkemmin omat kuulumiset. Harvoin näkemilleni kavereille, appivanhemmille, omille kaukaisemmille sukulaisille en ala avautumaan. Anoppi kovasti kysyy pojaltaan näitä "miten olet voinut, miten sen ja sen asian kanssa?", mutta miehelläni on sen verran henkisesti etäinen suhde vanhempiinsa, että hän ahdistuu sellaisista uteluista. Siis miehen itsensä mielestä sellainen on utelemista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mummuna voin sanoa, että äiti-tytär -suhde on niin kovin läheinen kuin samaa olemusta, että on tarpeen irtiotto siinä vaiheessa kun tytär aikuistuu. Jos jää liian lähelle, voi voimakaspersoonainen äiti tukahduttaa tyttären tahdon.

Kuten täällä on jo kirjoitettu, syynä jäykkyyteen äidiksi tulleen tyttären kanssa voi mummulla tosiaan olla varovaisuus että ei esim vävy kokisi anopin liiallista osallistumista eikä tytär kokisi, että kun "äiti tietää parhaiten", hän puuttuu esim. kasvatukseen.

Tämä on taitolaji. Ihanteellista olisi jos me mummut rohkenisimme osoittaa hellyyttä myös aikuiselle tyttärelle /pojalle. Suurin osa varmasti edelleen rakastaa aikuista lastaan ja osana sitä syntyy rakkaus myös vävyjä, miniöitä ja niitä pikku vesseleitä kohtaan.

Kunnioitus mummoja ja pappoja kohtaan olisi kyllä hyvä näkyä, se lämmittää mieltä kovasti.

Kunnioitus pitää aina ansaita. Ei pelkkä vanheneminen ole syy kunnioittaa.

Vierailija

Älä huoli. Kyllä sun äiti menettää kiinnostuksensa lapsiisi kun he kasvavat ja kehittyvät. Meillä anoppi tuskin enää vilkaiseekaan koululaisiin, muusta perheestä puhumattakaan. Siirtyi toisen poikansa nuorempien lasten mummoksi.

Ei kaikilla ole kykyä toimia aikuisten lasten kanssa tasavertaisina vaan vaatii selkeän hierarkian jonka mukaan toimitaan. Pienten lasten tarpeet on yksinkertaisia, sun ei. Tai voi ollakin, mutta jo pelkkä jutustelu sun kanssa voi olla liian monimutkaista äidillesi. Äitisi saattaa kokea että äidin tehtävä on olla kaikkitietävä, ja koska ei ymmärrän ongelmiasi, ei ole riittävä äidiksesi ja on ehkä luovuttanut täysin sen asian kanssa. Lapsillesi hän on vielä kaikkitietävä, joten heidän kanssa roolit on selkeät.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla