Lue keskustelun säännöt.
Voi kunpa kaikki tajuisivat, että kumppanuus on avioliitossa tärkeintä
23.01.2023 |
Tällä mielipiteelläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että itse haluaisin itse iän myötä seksiä vähemmän. Kyllä sitä on. Olen vain alkanut ajattelemaan parisuhteen olemusta, kun olen lukenut av:n ketjuja.
Olen siis viime vuosina miettinyt, mikä on minun mielestäni tärkeintä, miksi pitkässä parisuhteessa kannattaa pysyä. Olen pohtinut, onko minut vain kasvatettu tähän ajattelutapaan, että oikeasti pitkillä parisuhteilla ei ole merkitystä.
Ei, tässä ei ole kyse kasvutulsen tuloksista.
Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän ajattelen, että Sitoutumisessa on tärkeintä se, että on kaveri, joka pitää pystyssä, kun itse ei siihen kykene. Tietää, ettei kaveria jätetä, eikä kaveri jätä. Vaikka toinen ei puhuisi tai pussaisi, tai ei halua harrastaa samoja asioita, niin meillä on toisemme. Emme ole yksin.
Minun on vaikea ymmärtää ketjuja, joissa kehotetaan eroamaan, kun puoliso on niin tylsä tai ei halua hoitaa lapsia. Miksi yksin oleminen on parempi kuin tuo? Uusperhe tuo mukanaan ihan omat ongelmat. Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.
Kommentit (20)
Tottumus on toinen luonto.
Kumppanuus tarkoittaa myös sitä perheen ja lastenhoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu myös ihmisestä. Minun on helppo sanoa, että minulle suhteessa tärkeintä on kumppanuus, yhteiset arvot ja toistemme tukeminen eikä intohimolla ja seksill ole niin väliä, koska olen käytännössä aseksuaali. Jos intohimo ja seksi näyttelevät kuitenkin suurta roolia parisuhdetyytyväisyydessä, kannattaa myös panostaa kumppaniin kenen kanssa on myös suurta kipinää.
No mitä kumppanuutta se on jos toisen seurassa ei viihdy tai toinen laistaa kaikesta parisuhteeseen ja perheeseen kuuluvasta vastuusta? Kyllä yksin on parempi kuin huonossa suhteessa, ei siinä mitään tukea toiselta saa vaikka nimellisesti yhdessä roikkuisikin.
Jos puoliso ei halua hoitaa yhteisiä lapsia, sehän on pahimman luokan hylkäys! Juuri tuollaisissa asioissa sitä kumppanuutta mitataan.
Vierailija kirjoitti:
Jos puoliso ei halua hoitaa yhteisiä lapsia, sehän on pahimman luokan hylkäys! Juuri tuollaisissa asioissa sitä kumppanuutta mitataan.
Harvoin se hylkäys on, vaan kyse on osaamattomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän itseni pystyssä, en tarvitse siihen toista vain olemaan. Parisuhteella on minulle arvoa, jos se on läheinen, tasavertainen ja kyllä, seksiäkin kaipaan. Jos toinen ei puhu eikä pussaa, ei hoida perhettään ja on tylsäkin, niin kuitenkin pitäisi jatkaa yhdessä kun nyt kerran lähdettiin? "Kumppanina", eli toisinsanoen kämppiksenä ja kodinhoitajana, joka ei saa edes palkkaa?
Puolestani muut saavat elää haluamansa kaltailaisissa suhteissa, olen valinnut toisin ja olen onnellinen.
Voi kun kaikki tajuaisivat, että minun arvoni ja tapani olla ovat parhaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs sitten jos itse on kuolettavan tylsä. Me kaikki ollaan joskus. Mutta ei se rakkaus siihen lopu.
Voi kunpa kaikki tajuisivat, että eri asiat ovat toisille avioliitossa tärkeintä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nuorena keskitytään johonkin ajaako bemarilla ja minkä merkkisiä farkkuja käytää ja onko kauniit silmät ja isot tissit ja näin päin pois
myöhemmin tajutaan, että toinen haluaakin asua omakotitalossa norjassa 3 koiran kanssa ja toinen kerrostalossa suomessa ilman lemmikkejä ja sitten menee "sormi suuhun"
Puoliso ei pussaa, puhu tai hoida lapsia. Miksi kukaan sellaisen henkilön kanssa on? Ei sellainen ole kaveri, saatikka ei sellainen henkilö ole siellä kun sinulla on vaikeaa pitämässä sinua pystyssä. Hänhän osoittaa sen jo nyt kun ei hoida lapsia antaa sinun kaatua koko työvuoron alle.
Pahimmassa tapauksessa kun sinulla on vaikeaa ja oikeasti tarvitset häntä, niin hän löytää jonkun "kivemman" naisen joka kanssa kaikki on helppoa eikä velvollisuuksia tai arkityötä vielä ole, joten hän hyppää samalla traumatisoiden sinut kun se, johon luulit kyekeneväsi luottamaan lähtee kun sinä häntä oikeasti tarvitsit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa:
Oletan, että ylläolevat eivät ole kokeneet kumppanuutta. Siksi kommentoitte niin kuin kommentoitte.
Enkä tarkoita sitä, ettenkö pysyisi pystyssä itse. Ei, en tarvitse ketäään, josta minun pitää olla riippuvainen, vaan puhun _kumppanuudesta_.
Kumppanuus on yhteyttä, kaveruutta, ystävyyttä, mutta se on enemmän kuin olla kaveri ja ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Entäs sitten jos itse on kuolettavan tylsä. Me kaikki ollaan joskus. Mutta ei se rakkaus siihen lopu.
Niinpä. Minulla ei ole lainkaan oikeutta arvostella sohvalla makaavaa miestäni. Itse ole aivan yhtä tylsä, vaikka en sohvalla makaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla vain on niin kiero ja outo ja töksähtävä huumorintaju, että vain kumppanini oikeasti ymmärtäå minua ja minä håntä.
Sellainen taso, että kumpikin voi levätä toisen läsnäolossa. Eikä tartte esittåå edes promillen murto-osaa
Kumppanuudesta olen samaa mieltä ap:n kanssa, se on vähintään yhtä tärkeää kuin intohimo tai rakkaus.
Mutta hyvään kumppanuuteen liittyy myös se ettei koe toista tylsänä ja se että hommat hoidetaan yhdessä. Ei ole kummoistakaan kumppanuutta jos vain toinen hoitaa kodin ja lapset! Tai arvot tai kiinnostuksen kohteet olisi täysin eri, mulle kumppanuuden tärkeä osa on se että halutaan tehdä asioita yhdessä, on samoja kiinnostuksen aiheita ja toisen hyvä on itselle tärkeää.
Sitoutuminen on eri asia - voi helposti sitoutua huonoonkin suhteeseen laiskuuden, mukavuudenhalun tai helppouden takia. Kumppanuutta se ei ole!
Mun mieheni on mun paras ystäväni ja kumppanini kaikessa vielä 27v jälkeenkin:) Se jonka kanssa unelmoin, nauran tyhmille vitseille, teen hulluja asioita, hyppään uuteen silmät auki meni syteen tai saveen. Se joka pitää hiuksista kiinni kun oksennan vatsataudissa ja se jolle leivon pullaa iltamyöhään kun hänen alkoi tekemään herkkuja mieli.
Ja tämähän ei rajaa mitenkään sitä etteikö meillä olisi myös ns omaa elämää, vietämme osan vuotta erillämme eri maissa. Kummallakin on aina ollut työmatkoja ja velvollisuuksia kodin ulkopuolella. Omia ystäviä. Mutta mun mies on mun bestis.
Vierailija kirjoitti:
Kumppanuudesta olen samaa mieltä ap:n kanssa, se on vähintään yhtä tärkeää kuin intohimo tai rakkaus.
Mutta hyvään kumppanuuteen liittyy myös se ettei koe toista tylsänä ja se että hommat hoidetaan yhdessä. Ei ole kummoistakaan kumppanuutta jos vain toinen hoitaa kodin ja lapset! Tai arvot tai kiinnostuksen kohteet olisi täysin eri, mulle kumppanuuden tärkeä osa on se että halutaan tehdä asioita yhdessä, on samoja kiinnostuksen aiheita ja toisen hyvä on itselle tärkeää.
Sitoutuminen on eri asia - voi helposti sitoutua huonoonkin suhteeseen laiskuuden, mukavuudenhalun tai helppouden takia. Kumppanuutta se ei ole!
Mun mieheni on mun paras ystäväni ja kumppanini kaikessa vielä 27v jälkeenkin:) Se jonka kanssa unelmoin, nauran tyhmille vitseille, teen hulluja asioita, hyppään uuteen silmät auki meni syteen tai saveen. Se joka pitää hiuksista kiinni kun oksennan vatsataudissa ja se jolle leivon pullaa iltamyöhään kun hänen alkoi tekemään herkkuja mieli.
Ja tämähän ei rajaa mitenkään sitä etteikö meillä olisi myös ns omaa elämää, vietämme osan vuotta erillämme eri maissa. Kummallakin on aina ollut työmatkoja ja velvollisuuksia kodin ulkopuolella. Omia ystäviä. Mutta mun mies on mun bestis.
En voisi olla enempää samaa mieltä! Ja näin yli 40 vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Kumppanuudesta olen samaa mieltä ap:n kanssa, se on vähintään yhtä tärkeää kuin intohimo tai rakkaus.
Mutta hyvään kumppanuuteen liittyy myös se ettei koe toista tylsänä ja se että hommat hoidetaan yhdessä. Ei ole kummoistakaan kumppanuutta jos vain toinen hoitaa kodin ja lapset! Tai arvot tai kiinnostuksen kohteet olisi täysin eri, mulle kumppanuuden tärkeä osa on se että halutaan tehdä asioita yhdessä, on samoja kiinnostuksen aiheita ja toisen hyvä on itselle tärkeää.
Sitoutuminen on eri asia - voi helposti sitoutua huonoonkin suhteeseen laiskuuden, mukavuudenhalun tai helppouden takia. Kumppanuutta se ei ole!
Mun mieheni on mun paras ystäväni ja kumppanini kaikessa vielä 27v jälkeenkin:) Se jonka kanssa unelmoin, nauran tyhmille vitseille, teen hulluja asioita, hyppään uuteen silmät auki meni syteen tai saveen. Se joka pitää hiuksista kiinni kun oksennan vatsataudissa ja se jolle leivon pullaa iltamyöhään kun hänen alkoi tekemään herkkuja mieli.
Ja tämähän ei rajaa mitenkään sitä etteikö meillä olisi myös ns omaa elämää, vietämme osan vuotta erillämme eri maissa. Kummallakin on aina ollut työmatkoja ja velvollisuuksia kodin ulkopuolella. Omia ystäviä. Mutta mun mies on mun bestis.
Minun on helppo ymmärtää kumppanuus irrallisena kodista ja lapsista. Minä elän uusperheessä, ja olen koko ajan hoitanut omat lapseni. Nyt he ovat jo aikuisia. Hoidan myös enemmän kotia, koska teen huomattavasti lyhyempää työaikaa.
SIlTI meillä on hyvä kumppanuus. Uusperheessä ei kumppanuus voi edes rakentua siihen, mistä tässä ketjussa moni puhuu.
Ei kumppanuuteen tarvita parisuhdetta. Siihen riittää paljon vähempi.
Ero on ihan ok jos sitä pyörittelee koko ajan mielessä. Mutta se on monen harhakuvitelmaa, että löytää (helposti) paremman. Kun meissä kaikissa on vikoja, ja ne paljastuu ennemmin tai myöhemmin.