"Kyllä sulla sitten kuitenkin sitä isääsi tulee ikävä"

Juu, samaa on minulle toitotettu.

"Paikkaa välit äitisi kanssa, eihän sinulla ole kuin yksi äiti ja sitten tulee ikävä kun äitiä ei enää ole."

No, eipä tullut.

Nämä tuubantööttääjät on niitä, ketkä on itse riitaantuneet vanhempiensa kanssa pikkujutuista, mutta vanhemmat on kuitenkin ns. hyviä vanhempia heille. Siksi he eivät ymmärrä, että muilla voi olla toisin.

Juu katkaisin välit vanhempiani 10 v sitten enkä ole katunut tai kaivannut.

Kirjoitin tänne joskus väkivaltaisesta vanhemmasta johon en ollut vuosikymmeniin pitänyt yhteyttä.

Joka toisessa viestissä voivoteltiin että miten ikävä tulee kun tämä kuolee ja syytettiin toista vanhempaa vieraannuttamisesta.

Monesti näillä kommentoijilla ei ehkä ole käsitystä siitä miten huonosta vanhemmasta on kyse. Useinhan kyvyttömyys normaaliin, lämpimään perhe-elämään nimenomaan ei näy ulospäin, vaan jossain sukujuhlissa, työpaikalla jne. ihminen voi olla ihan erilainen. Nämä kommentit johtuvat ehkä siitä, että jotkut ovat liiankin vaateliaita, vertaavat omia vanhempiaan kaverien vanhempiin, jotka kustansivat sitä ja tätä ja olivat muutenkin niin mahtavia, eivätkä käsitä, että kukaan ei ole täydellinen. Oma isäni oli esim. minulle varsin etäinen ja äitini hoiti perheen ja kyllä nimenomaan isäni äkkikuoleman jälkeen tuli sitten se fiilis, että ei minulla ollut kuin yksi isä ja nyt hänkin on kuollut, vertailu kenenkään toisen isään ei kannattanut. Mutta tosiaan on eri asia jos vanhempi on oikeasti ollut väkivaltainen, ihan tunnekylmä tms., ei sellaiseen ihmiseen kannata mitään yhteyttä pitääkään.

Samaa kuullut kyllästymiseen asti. Isä on väkivaltainen narsisti joka yrittänyt ja yrittää yhä tuhota lapsensa kaikin keinoin. Väkivalta ei jäänyt lapsuuteen vaan jatkuu yhä ollessani aikuinen, eli en vaan voi turvallisuussyistä mennä vanhempien luona käymään, turpaan saa jo siitä jos äänensävy on väärä, katson väärin tai en tottele komentelua heti.

Isäni on aivan sietämätön ja vaarallinen ihminen ja en ole ollut 15 vuoteen tekemisissä.

Ihan turha tätä on selittää niille joilla on hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat, ei he ymmärrä. Vertaavat vaan omaan tilanteeseensa (jossa ihanat vanhemmat) ja ällistelevät miten joku voi olla niin kylmä ja paha lapsi ettei pidä yhteyttä vanhempaan. Tajuamatta lainkaan minkä helvetin se toinen on elänyt vanhempansa uhrina.

Osa ihmisistä tykkää syyttää lasta aina jos hänellä on huono suhde vanhempaansa. Vaikka vanhempi olisi ollut väkivaltainen ja/tai laiminlyönyt lasta, niin silti lapsen pitäisi vain yrittää miellyttää vanhempaa koska onhan tämä kuitenkin hänen ainoa isänsä tai äitinsä. Ei tuollaisten ääliöiden puheista kannata välittää.

Noin sanoo ihmiset, joilla on normaalit tai lähes normaalit suhteet vanhempiinsa. Heidän on vaikea kuvitella tilannetta, jossa omaan vanhempaan ei ole minkäänlaista positiivista tunnesidettä.

Oma isä jäi minulle vieraaksi, kun isää ei omat lapset kiinnostaneet yhtään. Oli ihan hirveää, jos isän kanssa jäi kaksin kotiin, yleensä hiippailin jonnekin piiloon. Ei meillä aikuisenakaan ollut mitään puhuttavaa toisillemme. Nyt isä on kuollut enkä silti ole tuntenut ikävää. Ainoastaan surua, että olin isätön. On ikävä tunne tietää olleensa vanhemmille pettymys.

Mulla oli hyvin samanlainen isä kuin ap:lla. Jonkinlaisissa väleissä oltiin loppuun saakka, muttei minun häntä ikävä ole ollut kertaakaan. Kuolemastaan on nyt pari vuotta.

Ainut, mikä surettaa on se, ettei ole ikävä. Olisin kovasti tahtonut ns. hyvän isän ja tiedän, että elämäni olisi kulkenut varsin erilaisia raiteita, jos lapsuus olisi ollut "parempi". Materiaalisessa mielessä se olikin hyvä, mutta tavara ei korvaa hyväksyntää ja rakkautta.

Jotkut ihmiset tykkää syyttää lasta tilanteesta, missä vanhempi on laiminlyönyt täysin vanhemman ja lapsen välisen suhteen muodostamisen. Onhan se varmaan kiva ajatus, että jokainen vanhempi on maailman paras vanhempi lapselle.mutta kun se ei ole niin.

Biologinen isäni oli hyvin etäinen elämässäni omista päihde- ja mt-ongelmistaan johtuen. Teki kamapäissään itsemurhan kun olin 7v. Olin nähnyt häntä edellisen kerran saman vuoden keväällä, sitä ennen edellisen vuoden kesällä. En osaa ajatella sitä ihmistä isänä.

Sen verran tais kuitenkin ikävä tulla, että piti sitä lähteä tänne purkamaan

Suomessa ihmisillä menee muiden valinnat tunteisiin aika helposti. En ole koskaan ymmärtänyt. Mahtaako johtua siitä että ei ole omia ongelmia?

Niin kauan kun exästä jaksaa jauhaa, homma kaivelee vieläkin. Mites on vanhempien kanssa?

Mun isä ei ollut mitenkään kauhea, juoppo kyllä mutta ei koskaan väkivaltainen edes henkisesti, mutta jäi hyvin etäiseksi sen jälkeen kun vanhemmat erosivat ollessani 5v. Käynnit sen luona kerran viikossa sunnuntaina tuntuivat lähinnä tylsältä pakkopullalta, viimeiseen kahteen vuoteen ei nähty ollenkaan. Kuoli kun olin 15v, eikä musta tuntunut miltään, lähinnä koin syyllisyyttä siitä että ei tuntunut miltään.

Kuulin saman lauseen yhdeltä sukulaiseltani, kun isäni kuoli. Sukulainen oli ottanut itse  lähisukulaisensa kuoleman raskaasti. Ei ihme, että otti raskaasti, kun vainaja oli liian nuori vainajaksi ja oli aiheuttanut omilla elintavoillaan ennenaikaisen kuoleman. Sukulainen itsekin harrastaa huonoja elintapoja.

Isäni kuoli. Olen onnellinen, että hän eli pitkän elämän.  Meillä oli välit kunossa. En ole isosti ikävöinyt, mutta olen hymyssä suin muistellut häntä. Minun ei ole vaikeaa puhua hänestä. Itkin päivän ja sitten helpotti. Myös huonoja muistoja on, mutta niistä puhuimme jo hänen eläissään. Annoin anteeksi ja sanoin, että hän voi puolestani kuolla, pärjään kyllä ja että  isän velvollisuudet on hänen osaltaan riittävän hyvin jo suoritettu. Oli hänellekin hyvä olla valmis lähtöön, kun ikää ja sairauksia oli. Eräänä päivänä se lähtö sitten tuli. Hän sai lähteä saappaat jalassa kesken arkisen tavallisen päivän. Kuolema oli hänelle hyvä.

Samaa olen kuullut. Mun isä lähti, kun olin vauva ja opin jo lapsena, että häneen ei voi luottaa eikä kannata kiintyä. Häntä vois verrata lähinnä spermanluovuttajaan. Sain häneltä dna:n, mutta juuri muuta en. Paitsi pettymyksiä, kun hän ei tullut hakemaan mua sovitusti, unohti synttärit ja isompana soitti vain, kun tarvitsi itse jotakin. Lapsenakin koin, että mulla on vain äiti, kun isä ilmestyi ovelle muutaman kerran vuodessa, jos muisti, että ai niin mulla on lapsi. En usko, että mulla tulee ikävä, kun hän on aina ollut vain se dna:n luovuttaja, johon ei ole ollut syvempää suhdetta.

Mun ei oo ikävä isääni. Mulla on kuitenkin ikävä ajatusta isästä. Tai siis mä toivon, että mulla olisi ollut hyvä isä.

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kun exästä jaksaa jauhaa, homma kaivelee vieläkin. Mites on vanhempien kanssa?

Astuttiinko jonkun varpaille? Keskustele näiden kanssa sitten.

Vierailija kirjoitti:

Juu, samaa on minulle toitotettu.

"Paikkaa välit äitisi kanssa, eihän sinulla ole kuin yksi äiti ja sitten tulee ikävä kun äitiä ei enää ole."

No, eipä tullut.

Olet ehkä vähätunteinen ihminen?