Kerro lapsuudestasi

olen -86. Minun vanhempani ja isovanhempani ovat todella empaattisia ja hellyyttä annettiin paljon. Eli halailtiin ja nysvättiin, rapsuteltiin,siliteltiin, syliteltiin. Vanhempien viereen sai mennä nukkumaan jos yöllä heräsi.Suvussa ollut samanikäisiä lapsia, joten kaikki juhlat olivat lapsiystävllisiä ja kaikki aikuiset sukulaiset huomioivat lapsia ja leikkivät näiden kanssa. Isoisät ovat olleet kovia lukemaan ja piirtämään kanssani. Nyt aikuisena ja itse äitinä voin mennä halimaan isovanhempiani ja vanhempiani ihan estoitta kun nähdään :) se on mukavaa

Äiti halasi ja sylitti paljon kun oltiin pikkulapsia, mutta aika äkkiä oli hänen käsityksen mukaan jo niin iso ettei semmoinen sopinut. Siinä 4 vuoden iässä oli liian iso hellyydenosoituksia kaipaamaan tai saamaan hänestä. Isäni oli vanhanajan miehiä jotka ei oikein osanneet lasten kanssa olla, tykkäsi kyllä mutta vasta sitten kun niin kanssa voi älyllisesti keskustella, ei hellinyt tai halinut muistaakseni koskaan, mutta silti tiesin että hän minua rakastaa.



Meillä ei tarvinnut olla hiljaa eikä huomaamaton, vaan hyvin vapaasti sai kotona olla. Sen sijaan vieraiden edessä olisi kyllä pitänyt yhtäkkiä sitten olla kuin taikaiskusta hiljaa ja huomaamaton, mikä tietenkään ei onnistunut kovin pienenä kun kotona sai meluta ja touhuta.



- vm. 1974

ja sitä sitten piisasi ihan jokaiselle päivälle. Minua on pahoinpidelty jo vauvana ja jatkui sinne 18v ikään asti kunnes pääsin vihdoin muuttamaan pois. Isäni on jotenkin luonnevikainen ja hoki aina että joka vitsaa säästää lastaan vihaa. Siksipä (epäilen että lähinnä omaksi "nautinnokseen") piiskasi, löi, potki, kuristi, hakkasi, nöyryytti, alisti ja kaikkea muutakin. Uhkasi tappaa jos kerrotaan jollekin.



Lapsuus oli ihan järkyttävä. Ainuttakaan kehua, kannustusta, tukea, kaunista sanaa, kiitosta tai muuta en ole saanut. Äitini on myös jotenkin sairas johtuen isästäni, äiti ei näyttänyt lapsilleen minkäänlaista hellyyttä.



Lapsuuteni oli sanalla sanoen: paska. Kovalla työllä olen kuitenkin selvinnyt siitä ja omat lapseni saavat täysin toisenlaisen, rakkaudentäyteisen lapsuuden-



Isääni en ole väleissä, ja huvittavinta on että isä on omasta mielestään ollut kutakuinkin maailman paras kasvattaja. Hän (mutkan kautta) haukkuu ja arvostelee koko ajan minua kun en hakkaa lapsiani. Mielestään se on huonoa kasvatusta, kun oikeastihan lapselta pitäisi ottaa luulot pois, nujertaa ja alistaa tahto, näyttää että kuka on isäntä ja määrää, ja muutemkin kitkeä kaikki oma tahto, luonne ja tunteenilmaisut. Isäni on kyllä hullu :(



Ikäväkseni pitää sanoa että naapurustossa oli monessa perheessä samaa menoa, ei niin pahana kuin meillä, mutta remmi, risu, mattopiiska jne kyllä viuhui ahkeraan ja ei siellä silloin lapsia suukoteltu tai sylitelty.



Ja olen syntynyt siis 74. Muistan kun laki ruumiillisen kurituksen kieltämisestä tuli joskus 84 (?) niin silloin isäni repesi nauruun ja sanoi että "minuahan ei tuollaiset naurettavat lait estä". Ja ei tosiaan estänyt, sen jälkeen hakkaamisen tahti vaan kiihtyi.

Isäni halasi ja piti sylissä, äiti ei. Sisällä en saanut riehua tai huutaa. Muuten oli varmaan vapaus tehdä ja mennä melkein miten vain.



Kumpikin vanhemmistani oli sodanjälkeistä suurta ikäluokkaa ja heidän isänsä olivat olleet sodassa. Kumpikin vanhemmistani tuntui noudattavan omien äitiensä tyyliä tuossa läheisyydessä/tavassa olla vanhempi.



Isäni läheisyys juontui hänen omalta äidiltään, mummoltani. Hän oli elänyt hyvän lapsuuden isolapsisen perheen nuorimpana. Hän oli varmaan saanut hyväksyntää ja läheisyyttä, sekä osasi sitä myös jakaa omille lapsilleen ja myös minulle.



Äitini äiti taas oli erilainen, ei niin lämmin. Hän ei niinkään kohdannut toisia ihmisiä positiivisessa mielessä. Äitini itse muistaa omaa äitiään vähemmän hyvällä ja sitä kuinka äitinsä oli tiukka hänelle.



Isäni siis oli omalla laillaan ihana ja sain hyväksyntää häneltä. Valitettavasti isäni oli myös alkoholisti ja oli epäluotettava, sekä väkivaltainen. Hän lopulta tappoi itsensä. Eli isäni oli hyvin ristiriitainen ihminen.



Äitini kanssa en ole oikein koskaan ollut läheinen. Yhdessä olemme asuneet minun ollessani lapsi vain n.8 vuotta. Äidilleni me lapset emme ole olleet kovin tärkeitä.

Ei halailtu tai kehuttu. Olen 45v.

ei meillä halailtu tms, mutta viereen sai mennä nukkumaan, ja isä kantoi usein sylissä, en varmaan suostunut kävelemään tms. (ei istuskeltu koskaan sylikkän), äiti ei jaksanut kantaa (sillä oli sydänongelmia).



Olin isän hemmottelema, sain riehua kotona ja ulkona mennä vapaasti minne halusin, mutta aikuisten (vieraiden) seurassa en kyllä puhunut mitään, en tiedä johtuiko ujoudesta vai siitä, että oli jotenkin selvää, että "lapset saa näkyä muttei kuulua".



Ihan hyvä lapsuus, mutta itse olen tahtonut halata lastani enemmän ja kertoa ihan sanoin, että rakastan häntä (meillä se oli jotenkin itsestään selvää, mutta ikinä sitä ei sanottu).