Mitä unelmia teillä on?

Muuttaa Brasiliaan ja saada nätti transnainen vaimoksi. Oma uima-allas talon pihalla.

Haluaisin oppia luistelemaan ja juoksemaan hyvin.

Haluaisin käydä jenkeissä pikkupaikkakunnilla.

Haluaisin kesämökin Italiasta tai muusta lämpimästä maasta, en Espanjasta.

Haluaisin löhöviikon miehen kanssa.

Koulutusta vastaava, vakituinen työpaikka.

Yst. terv. työtön

Olen yli nelikymppinen nainen. Olen kärsinyt elämänhallinnan haasteista koko elämäni. Pari vuotta sitten minulla todettiin ADHD ja lääkityksen avulla olen ensimmäistä kertaa tajunnut, kuinka isoja toimintahäiriöitä ja tuhoisia sijaistoimintaan uppoamisia mennyt elämäni onkaan ollut täynnä. Ymmärrän nyt ensi kertaa miksi elämäni ei ole sujunut vaikka lahjakkuudessa ja älyssä ei ole minulla mitään vikaa. Olen nyt opetellut elämään ihan kokonaan uusiksi. Helppoa se ei ole, mutta olen kuitenkin edistynyt jo huomattavasti. 

Suurin unelmani on, että saisin vielä joskus kokea "normaalin" ihmisen tavallisen elämän, jossa ei ajelehdita kriisistä toiseen eikä tarvitse säännöllisin väliajoin venyä mahdottomilta tuntuviin suorituksiin ja itsensä ylittämiseen, jonka jälkeen on niin loppu että menee monta päivää toipuessa. Ja sitten onkin jo uusi kriisi selvitettävänä.

Haluaisin pienen maatilan, eli pieni punainen mökki, pihasauna ja lampola. Mulla olisi siis lampaita ja niiden lisäksi kaksi kissaa ja suomenpystykorva. Ei mahdoton unelma, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Selainen unelma, että Suomi ottaisi itseään niskasta kiinni ja palauttaisi omat asiat tärkeysjärjestykseen niin, että omalla kansalla olisi jälleen hyvä olla.

Että lapseni kuntoutuisi opiskelu- ja työkykyiseksi tai saisi hyvän elämän jollain muulla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Selainen unelma, että Suomi ottaisi itseään niskasta kiinni ja palauttaisi omat asiat tärkeysjärjestykseen niin, että omalla kansalla olisi jälleen hyvä olla.

Milloin sellainen tilanne on viimeksi ollut?

Vierailija kirjoitti:

Olen yli nelikymppinen nainen. Olen kärsinyt elämänhallinnan haasteista koko elämäni. Pari vuotta sitten minulla todettiin ADHD ja lääkityksen avulla olen ensimmäistä kertaa tajunnut, kuinka isoja toimintahäiriöitä ja tuhoisia sijaistoimintaan uppoamisia mennyt elämäni onkaan ollut täynnä. Ymmärrän nyt ensi kertaa miksi elämäni ei ole sujunut vaikka lahjakkuudessa ja älyssä ei ole minulla mitään vikaa. Olen nyt opetellut elämään ihan kokonaan uusiksi. Helppoa se ei ole, mutta olen kuitenkin edistynyt jo huomattavasti. 

Suurin unelmani on, että saisin vielä joskus kokea "normaalin" ihmisen tavallisen elämän, jossa ei ajelehdita kriisistä toiseen eikä tarvitse säännöllisin väliajoin venyä mahdottomilta tuntuviin suorituksiin ja itsensä ylittämiseen, jonka jälkeen on niin loppu että menee monta päivää toipuessa. Ja sitten onkin jo uusi kriisi selvitettävänä.

Tajusin ehkä viitisentoista vuotta sitten, että mulla on joku keskittymishäiriö. En ole yrittänyt hankkia diagnoosia, koska olen ajatellut, että siitä on tuskin mitään hyötyä. Mutta kun luen viestiäsi, niin mietin, pitäisikö sittenkin. Luulen vain, että tällä hetkellä suhtaudutaan torjuvasti diagnoosin hakijoihin.

Oon tässä koko syksyn taas miettinyt, voisinko sittenkin päättää päiväni, kun elämä on keskimäärin niin hirveän vaikeaa. Olen ajatellut, että en voi, koska mulla on lapsia, mutta koko ajan mietin erilaisia porsaanreikiä, että olisiko se sittenkin mahdollista niin, että lapset kuitenkin pärjäisivät.

Syödä lounaalla maha täyteen ja päälle jos pillua sais.

Toinen onnistuu varmasti, mutta ruoka on niin kallista että sen riittävyydestä en mene takuuseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yli nelikymppinen nainen. Olen kärsinyt elämänhallinnan haasteista koko elämäni. Pari vuotta sitten minulla todettiin ADHD ja lääkityksen avulla olen ensimmäistä kertaa tajunnut, kuinka isoja toimintahäiriöitä ja tuhoisia sijaistoimintaan uppoamisia mennyt elämäni onkaan ollut täynnä. Ymmärrän nyt ensi kertaa miksi elämäni ei ole sujunut vaikka lahjakkuudessa ja älyssä ei ole minulla mitään vikaa. Olen nyt opetellut elämään ihan kokonaan uusiksi. Helppoa se ei ole, mutta olen kuitenkin edistynyt jo huomattavasti. 

Suurin unelmani on, että saisin vielä joskus kokea "normaalin" ihmisen tavallisen elämän, jossa ei ajelehdita kriisistä toiseen eikä tarvitse säännöllisin väliajoin venyä mahdottomilta tuntuviin suorituksiin ja itsensä ylittämiseen, jonka jälkeen on niin loppu että menee monta päivää toipuessa. Ja sitten onkin jo uusi kriisi selvitettävänä.

Tajusin ehkä viitisentoista vuotta sitten, että mulla on joku keskittymishäiriö. En ole yrittänyt hankkia diagnoosia, koska olen ajatellut, että siitä on tuskin mitään hyötyä. Mutta kun luen viestiäsi, niin mietin, pitäisikö sittenkin. Luulen vain, että tällä hetkellä suhtaudutaan torjuvasti diagnoosin hakijoihin.

Oon tässä koko syksyn taas miettinyt, voisinko sittenkin päättää päiväni, kun elämä on keskimäärin niin hirveän vaikeaa. Olen ajatellut, että en voi, koska mulla on lapsia, mutta koko ajan mietin erilaisia porsaanreikiä, että olisiko se sittenkin mahdollista niin, että lapset kuitenkin pärjäisivät.

Ja aloituksen kysymykseen vastaan, että mulla ei ole mitään unelmia, koska olen jo tähän mennessä (olen myös yli nelikymppinen) todennut, että kun ihan normaali elämästä suoriutuminen on niin työlästä, ei kannata oikein haaveilla mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yli nelikymppinen nainen. Olen kärsinyt elämänhallinnan haasteista koko elämäni. Pari vuotta sitten minulla todettiin ADHD ja lääkityksen avulla olen ensimmäistä kertaa tajunnut, kuinka isoja toimintahäiriöitä ja tuhoisia sijaistoimintaan uppoamisia mennyt elämäni onkaan ollut täynnä. Ymmärrän nyt ensi kertaa miksi elämäni ei ole sujunut vaikka lahjakkuudessa ja älyssä ei ole minulla mitään vikaa. Olen nyt opetellut elämään ihan kokonaan uusiksi. Helppoa se ei ole, mutta olen kuitenkin edistynyt jo huomattavasti. 

Suurin unelmani on, että saisin vielä joskus kokea "normaalin" ihmisen tavallisen elämän, jossa ei ajelehdita kriisistä toiseen eikä tarvitse säännöllisin väliajoin venyä mahdottomilta tuntuviin suorituksiin ja itsensä ylittämiseen, jonka jälkeen on niin loppu että menee monta päivää toipuessa. Ja sitten onkin jo uusi kriisi selvitettävänä.

Tajusin ehkä viitisentoista vuotta sitten, että mulla on joku keskittymishäiriö. En ole yrittänyt hankkia diagnoosia, koska olen ajatellut, että siitä on tuskin mitään hyötyä. Mutta kun luen viestiäsi, niin mietin, pitäisikö sittenkin. Luulen vain, että tällä hetkellä suhtaudutaan torjuvasti diagnoosin hakijoihin.

Oon tässä koko syksyn taas miettinyt, voisinko sittenkin päättää päiväni, kun elämä on keskimäärin niin hirveän vaikeaa. Olen ajatellut, että en voi, koska mulla on lapsia, mutta koko ajan mietin erilaisia porsaanreikiä, että olisiko se sittenkin mahdollista niin, että lapset kuitenkin pärjäisivät.

Jos päiviesi päättämistäkin mietit, niin mene ihmeessä pyytämään lähete tutkimuksiin! Ei todellakaan ole pieni ongelma. Ansaitset saada hoitoa, mahdollisesti lääkityksen, ja kuntoutusta. Itselleni jo pelkästä diagnoosista oli suuri apu, koska olen pystynyt luopumaan ylenmääräisestä itseni syyttelystä silloin kun keho ei vain toimi haluamallani tavalla.

Julkisella on kyllä pitkät jonot, mutta mitään se ei sinulle maksa yrittää silti päästä jonoon, ja vaikka pääsisit tutkittavaksi vasta paljon myöhemmin niin sekin on tyhjää parempi.

Neuvoisin, että jos pääset jonoon (ja oikeasti vaikka et pääsisikään), niin keskity hoitamaan mahdollinen masennus ja elämäntapoihin liittyvät ongelmat (huono ravinto, alkoholismi jne.) pois ennen tutkimuksia niin hyvin kuin suinkin pystyt. Julkisella ei mielellään tehdä diagnoosia jos ongelmat voisivat periaatteessa johtua jostain muustakin. Itse laitoin elämääni kaikin mahdollisin tavoin kuntoon (pl. masennuslääkkeet, jotka olisin ottanut viimeisessä hädässä mutta ei tarvinnut) parin vuoden ajan ennen tutkimuksiin pääsyä. Varmaksi en voi tietää, mutta oletan saaneeni lähetteen nopeasti osaksi juuri siitä syystä, että minulla oli niin vähän muita selittäviä tekijöitä vaikeuksilleni.

Tsemppiä.