Miksi pikkulapsiaika tuntuu jälkeenpäin hirveältä, vaikka olin silloin ihan onnellinen?

Miksi kaikki vauvoihin ja pikkulapsiin liittyvä on muuttunut ajatuksissani puistattavan kamalaksi, vaikka omien muistikuvieni mukaan en silloin kokenut arkea erityisen raskaaksi ja olin ihan tyytyväinen elämääni?

Lapsi on aina ollut "helppo" ja edelleen teininä tuntuu helpolta, mutta muuttuvatko ajatukset tästäkin elämänvaiheesta jossain vaiheessa negatiivisiksi?

Tällä hetkellä "hirveyden" raja ajatuksissani menee noin kouluikäisen kohdalla. Kaikki mikä liittyy sitä nuorempien lasten kanssa elämiseen tuntuu järkyttävän kamalalta.

Onko muille käynyt näin?