Tänään on kulunut tasan vuosi siitä,

kun jouduimme lopettamaan rakkaan koiramme. Se oli kamalaa. Lääkärin aika oli varattu klo 18. Ja klo 17.30 tuo rakas ystävä nuolaisi minua viimeisen kerran ja lähti häntä iloisesti heiluen mieheni kanssa ulos. Viimeiselle matkalleen. Itse en pystynyt menemään mukaan.



Ja takaisin mies tuli pelkän kaulapannan ja hihnan kanssa. Hiljaa itkien.



Lapsi kysyi isän palatessa, että missä hauva on. Hänelle sanottiin, että hauva ei tule enää takaisin, se oli sairas. Tähän 2-vuotiaamme tokaisi: " Älä sure äiti, XXXXX meni kotiin" .



Ja vieläkin itkettää, kova ikävä tuota karvakorvaa.