Kun vanhempia ei kiinnosta elämäni isot asiat lainkaan?

Minkä ikäinen olet? Ajattelin vain, että minun vanhemmat kyllä ovat salaa ylpeitä minusta, muttei ikinä mainitse asiasta. Olen usein puhunut äidilleni asiasta ja kertonut, että minua loukkaa se, ettei missään asiassa ole kannustettu, mutta auta armias jos en olisi täyttänyt heidän vaatimuksiaan... Olisin tuottanut suuren pettymyksen.

Isäni myös oli ensimmäisestä vakituisesta työpaikasta ylpeä ja kertoi sen silloin minulle. Isäni arvostaa sitä, että tekee töitä ja on hyvä siinä mitä tekee.



Omat vanhempani on myös selvinnyt itse elämässään, eikä heitä liioin kannustettu eikä heidän menestyksestä ylpeilty, joten veikkaanpa, että tämä on joku kasvatusmalli minkä he ovat saaneet. Itse pyrin vaikuttamaan oman kasvatuksen puitteissa juuri näihin asenteisiin, ettei lapsestaan voisi olla ylpeä ja kehun sekä kannustan enemmän.



Kun minun vanhemmat on ollut nuoria, on vallinnut vielä tiukka kasvatuskulttuuri, jossa ei ylpeyilty omilla lapsillaan, eikä myöskään tiedetty sen jättävän niin monelle lapselle iänikuiset arvet.

Itse ainakin äidiksi tultuani, aloin paljon ajatella suhdettani vanhempiini ja päätin, etten toista heidän virheitään omien lapsieni kohdalla.

Vanhempiani ei kiinnosta mikään mitä teen. Ei yliopistoon pääseminen, sieltä valmistuminen, talon rakennus, vauvan syntyminen jne. itselle tärkeät asiat. Appivanhempia taas kiinnostaa meidän perheen asiat kovasti ja se tuntuu itsestäni välillä tosi vaikealta, kun omat vanhemmat ei ole niin kiinnostuneita. Jos vanhempani kommentoivat johonkin asiaamme jotain on se aina jotakin negatiivista. Esim. kun valmistuin kommentti oli " Löytyyköhän sulle töitäkään" . Mulla onneksi on tätiä ja setiä jotka ovat innoissaan mukana meidän perheen elämässä.

kun pääsin ylioppilaaksi, vaikka vanhempien mielestä olin tyhmä, sitä ei kannattanut oikein juhlia, koska yliopistoon en pääsisi kuitenkaan. Kun valmistuin sieltä, en ollut mitään, koska en kuitenkaan saisi töitä. Mistään eivät koskaan ole ilonneet, koska kuitenkin joku toinen on saavuttanut enemmän, johon minunkin pitäisi pyrkiä.

vanhempani PUUTTUVAT kaikkeen, utelevat meiltä kaiken, äidin on pakko tietää ihan joka asia, jos mainitsen yhdenkin nimen (tuttavapiiristä, lasten hoitaja mitä vaan) niin äiti googlaa siitä kaiken, ja lähettää mulle että ootkos nyt huomannut jne jne. Jos mainitsen työpaikasta nin suunnilleen vaatii nähdä työsopimuksen ja puuttuu sen virheisiin, varottelee ihan kaikesta, näkee kaikessa jotain epäilyttävää. Joka ainoasta pikkuasiasta hän vääntää mulle listaa mitä pitää ottaa huomioon.



Voi kertoa, että tämänkin on todella rasittavaa!! Katselin tossa just vuosien varrella tulleita meilejä, äiti tyrkyttää koko ajan mulle jotain ohjelmaa, hae tätä työpaikkaa, on suunnilleen kirjottanut hakemuksen valmiiksi, keksii meille sitä ja tätä, kutsuu meille vieraita (tai siis " ehdottaa" ja loukkaantuu jos ei kiinnosta), järkkäs meidän häät tavallaan mitään kysymättä....



Vasta nyt mulla on jotenkin silmät auennut, enkä jaksa enää...



Toisaalta, mun miehellä on just sun kuvaamat vanhemmat ja me vaan pohditaan, että olisko se kultanen keskitie NIIN mahdoton ajatus...

tuollainen isä ja on vieläkin. Äitinsä kuoli mieheni ollessa kahden. Mieheni isää ei oikein mikään tunnu hetkauttavan. Kun mieheni esim pääsi teknilliseen korkeakouluun, tuli vain vaimea naurahdus. Kun juuri valmistuu, ei kai hätkäytä sekään. Mielestäni mieheni on tullut vähän omituiseksi itsekseenpärjääjäksi tuollaisessa kasvatuksessa.



Mieheni isän asenteen ymmärrän sikäli, että menetti vanhempansa lapsena ja vaimonsakin nuorena. Eli mikään ei kai oikein enää jaksa hätkäyttää.